torstai 25. heinäkuuta 2013

Lapsen itsemurhan jälkeen

Belgialainen Willy Linthout on yksi maansa menestyneimpiä flaaminkielisiä sarjakuvantekijöitä. Hänet tunnetaan riemukkaan humorististen sarjakuvien piirtäjänä.

 Näyte Willyn leipätyöstä,  Urbanus 1987.

Sitten hänen poikansa teki itsemurhan.

Willy teki surutyöstään sarjakuvan Het Jaar van de Olifant (englanniksi Years of the Elephant). Nimellä viitataan norsun muistiin; kuten ei elefantti koskaan unhoita, ei myöskään vanhempi voi koskaan unohtaa itseltään hengen riistänyttä lastaan. Pojan elämä jäi kesken ja niin on myös piirtäjä jättänyt luonnokseksensa tussaamatta. Tuhruinen lyijykynäjälki antaa taustan tarinalle. Piirrostyyliään Willy ei kuitenkaan ole vaihtanut. Karrikoidut hahmot ja tarinaan upotetut vitsit antavat oudon vaikutelman; kuin katsoisi klovnia itkemässä.


Kirja on kertomus surutyöstä. Aluksi päähenkilö ei tunne yhtään mitään, hänen tunteensa ovat aivan lukossa. Vasta ulko-oven eteen piirretty vainajan ääriviiva herättää hänet pojan poismenoon. Tämä ääriviiva on pojan maanpäällinen jälki, jota isä varjelee jopa asein.

Tarinan mittaan pojan ääriviiva nousee eloon. 

Surutyössä on monia vaiheita. Ajoittain masennus on psykoottista, isällä on kuuloharhoja ja harhanäkyjä.


Saatuaan kesken tarinaa uniapnea-diagnoosin ja kotiinsa c-pap -laitteen, hän kuulee sen tuhinassa poikansa lähettämää morsekoodia. Nyt hänellä on keino keskustella kuolleen poikansa kanssa. Hän hakee apua psykiatrilta, lääkkeistä, vertaistukiryhmistä ja vaihtoehtohoidoista. Kaiken muun päälle hänen pomonsa painostaa palaamaan töihin.


Avioliitto on hajoamassa. Puolisot nukkuvat eri huoneissa. Pojan kuoleman jälkeen vaimon kasvoja ei nähdä enää kertaakaan, vain hänen kyllästyneet puhekuplansa, satunnaisesti jalka tai käsi. Tulkitsen tarinan lopun niin, että pari päätyy eroon.

En tiedä onko kyseessä flaamilainen heimo-ominaisuus vai heidän huumorinsa, mutta ihmisten vuorovaikutus sarjakuvassa vaikuttaa ajoittain suomalaisittain erikoiselta. Isä itse on surussaan melkoinen töksäyttelijä ja hänen pomonsa on toisia täysin huomioon ottamaton narsisti.

 Surevan isän veli ei pysty muuta kuin lyömään asian leikiksi.

Sarjakuva on palkittu kotimaassaan ja se on huomioitu myös kansainvälisesti ilman soraääniä. Erikoinen, omalla ristiriitaisella tavallaan hienokin teos, mutta henkilökohtaisesti koen, että realistisemmalla käsittelytavalla tästä olisi voinut jotain vielä suurempaa. Tämä on niitä albumeita, joissa suru on vielä niin lähellä, että kyseessä on pikemminkin terapiasarjakuva kuin riittävän etäisyyden kautta suodatettu mestariteos. Toisaalta tämän ansiosta teos heijastaa hyvin suruprosessin kaoottisuutta. Lukukokemukselle käy kuitenkin niin, että lukija, tai ainakin hoitaja, alkaa lukea tekijää eikä teosta.

Se on lintu, se on lentokone...

It’s a bird on teos, joka jokaisen sarjakuvakäsikirjoittajan pitäisi lukea, sillä se on loistava kuvaus kirjoittamisprosessista. Se on teos, joka jokaisen sarjakuvapiirtäjän pitäisi lukea, sillä Teddy Kristiansenin kuvitus ja leikkaukset ruudusta toiseen ovat häikäiseviä. It’s a bird on teos, joka jokaisen sarjakuvaharrastajan pitäisi lukea, sillä Steven T. Seaglen käsikirjoitus purkaa ja avaa aivan uusia näkökulmia Teräsmiehen mytologiaan.

Se on lintu, se on lentokone, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on tämän blogin kanssa?


Tarinan keskushenkilö, sarjakuvakäsikirjoittaja Steve, saa elämänsä tarjouksen alkaa kirjoittaa Teräsmiestä. Kaikki hänen ympärillään ovat innoissaan tästä ainutkertaisesta tarjouksesta, mutta Steve ei syty ajatukselle.


Hän purkaa Teräsmiehen myyttiä pala palalta pyrkien löytämään järkisyitä, joilla todistaa, ettei kukaan ajatteleva ihminen voi koskea ylivoimaisen supersankarin myyttiin pitkällä tikullakaan.


Kaikki palautuu kuitenkin Steven lapsuuteen, kun hän viisivuotiaana, Teräsmies-lehti kädessään, saa kuulla, vaikkei sen seurauksia vielä ymmärräkään, että hänen isoäitinsä on kuollut Huntingtonin tautiin.


Samaan aikaan Teräsmies-tarjouksen kanssa Steven isä katoaa mystisesti ja Steven elämänkumppani haluaisi puhua lasten hankkimisesta. Kaikki kolme asiaa kietoutuvat vangitsevasti toisiinsa perinnöllisen Huntingtonin taudin ollessa yhdistävä tekijä. Se piinaa Steveä, joka tulkitsee ärtyneisyyttään, pieniä tahattomia lihasnykäisyjään ja alakuloaan taudin ensioireiksi. Työ ja ihmissuhteet alkavat kärsiä.


Hoidolliselta kannalta tämä on puhutteleva sarjakuva elämisestä parantumattoman perinnöllisen taudin varjossa, epätietoisena siitä, tuleeko se osumaan omalle tai omien lasten kohdalle. Uskoisin soveltuvan loistavasti myös vertaistueksi.

Jumalharhoja

Api – Viimeinen Testamentti pohjautuu Raimo Tyyskän sairaalajaksolla tekemiin muistiinpanoihin omista psykoottisista tuntemuksistaan. Jussi Hukkanen on kuvittanut teoksen.

Sarjakuva kertoo mainosmies Apista, joka vaipuu juopottelun
ja unettomuuden seurauksena uskonnolliseen psykoosiin.

Kirjan alun kuvaus psykoottisen ihmisen käyttäytymisestä on harhaisessa johdonmukaisuudessaan havainnollinen. Api päätyy sairaalahoitoon ja loppuosa kirjasta vietetään psykoottisen mielen syövereissä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pikkutarkkaa vaihtoehtoteologisen maailmanselityksen esittelyä. Apin vuolauden ja vauhdin perusteella diagnoosi voisi olla F30.20; Mania, johon liittyy mielialan mukaisia psykoottisia oireita. Tyylilajiksi on valittu huumori, joka ei allekirjoittaneeseen oikein iske, mutta se saattaa purra hyvinkin taivas-helvetti-mytologian yksityiskohtia syvemmin tunteviin lukijoihin.


Vierailut todellisuuteen ovat lyhyitä kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa. Näillä ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta Apin maailmaan ja tapaamiset vaikuttaisivat olevan Jumalaa sisällään kantavan potilaan kannalta täysin yhdentekeviä. Paria hauskaa detaljia lukuun ottamatta ne ovat sitä myös lukijan kannalta, koska hoitohenkilökunta ei missään vaiheessa nouse haastamaan potilaan suvereenin ylivoimaista psykoottista maailmaa. Tämä ylivoimaisuus onkin kirjan suurin dramaturginen ongelma.


Viimeisen Testamentin uskonnollis-deliriööttinen maailma ei nouse eikä laske, vaan saarnaa läpi albumin samalla monotonisella äänellä. Uskottavan antagonistin virkaa ei täytä kukaan saatanallisista joukoista (ainakaan trilogian ensimmäisessä osassa) eikä myöskään sairaalan henkilökunta. Kaikkivoipaisen Apin kohtaloa ei jännitä. Yhteenkään hahmoon ei synny kiintymyssuhdetta. Tulee tunne, että tekijät hakevat oikeutusta kerran eletyille harhoille ja haluavat julistaa niiden nerokkuutta. Tämä on inhimillisesti katsoen ymmärrettävä pyrkimys, sillä näin kirjoittajan oma sairaalajakso saisi tarkoituksen. Omakohtaisissa sairauskertomuksissa, kuten tässäkin, on toisinaan ongelmana se, että aiheeseen ei saada etäisyyttä. Terapeuttinen hyöty ei tietenkään vaadi - ja saattaa siitä jopa kärsiä - että tekijä alkaa miettiä tarinaa lukijan ehdoilla. Terapeuttisena prosessina kirjan tekeminen on varmasti ollut hyvä kokemus. Kun julkaisukynnys on ylittynyt, vieläpä ison kustantajan toimesta, joutuu teosta kuitenkin arvostelemaan lukijan näkökulmasta. . Olen sillä tavoin rajoittunut, että uskonnossa piehtarointi ei riitä pitämään mielenkiintoani yllä, jos tarina ei vedä.

Uskonnollinen psykoosi on hoitohenkilökunnalle aina hieman ongelmallinen, koska rajaa terveen ja sairaan uskonnollisuuden välille on vaikea tarkasti vetää. Jos hoitaja ei halua riistää potilaalta oikeutta uskoa Jumalaan, joutuu tavallaan sallimaan potilaalle koko taivaallisen sotajoukon siinä mukana. Jos Apia vertaa Ville Rannan niin ikään uskonnollista pohdintaa sisältävään ei-psykoottiseen Paratiisisarja –sarjakuvaan, vastaus voisi olla, että terve uskonnollisuus pohtii elävässä elämässä vastaan tulevia moraalikysymyksiä, kun taas uskonnollinen psykoosi on koteloitunut itseensä, tuijottaa vain omaan napaansa ja kadottaa yhteyden reaalimaailmaan.


Jussi Hukkasen Kuvitustyyli vaihtelee komeista yksittäisistä
ruuduista huiskaisten tehtyihin karikatyyreihin. 


Graafisesti minua häiritsee se, että hennot viivat hukkuvat vahvojen värien alle. Teos olisi todennäköisesti toiminut paremmin mustavalkoisena. Teos on trilogian ensimmäinen osa, joten niin ulkoasun kuin tarinankerronnan hiomiseen on vielä tilaa.

Suositellaan niille jotka haluavat nähdä viihdyttäväksi muokatun uskonnollisen, todennäköisesti maanisen, psykoosin sisään. Voi toimia vertaistukena vastaavasta kokemuksesta selvinneille.

Vatsavaivoja

Jeffrey Brownin Funny Misshapen Body – a Memoir on yksi monista nykysarjakuvalle ominaisista nuorehkon ihmisen muistelmista. Teos on kolmesataa sivua pitkä sarjakuvanovellikokoelma taiteellisesti ajelehtivan nuoren miehen tiestä sarjakuvapiirtäjäksi. Tämän blogin kannalta kiinnostavan siitä tekee novelli nimeltä Semicolon (sanaleikki – tarkoittaa puolipistettä, mutta tässä kaksoismerkityksessä puolikas tai vajaa paksusuoli.)


Jeffrey kuvaa tarkasti kuinka hän high school -ikäisenä alkaa kärsiä kiusallisista vatsaoireista – vaikeasti hallittavaa ripulointia, ilmavaivoja ja ummetusta. Eräänä yönä vatsakivut äityvät niin koviksi, että hänen on lähdettävä päivystykseen.

Odottavan aika on Yhdysvalloissa yhtä pitkä kuin Suomessakin.


Tarkasti muistoihin ikuistunut paksusuolen tähystys kuvataan potilasnäkökulmasta, samoin nenämahaletkun ja i.v.-kanyylin laitto. Diagnoosiksi tulee Crohnin tauti, joka määritellään kattavasti kolmessa puhekuplassa.


Tautia yritetään ensin hoitaa lääkkein, mutta kipulääke väsyttää
ja kortisonilla on runsaasti sivuvaikutuksia - hyviä ja huonoja.

Tyydyttävää lääketasapainoa ei löydy, joten lopulta päädytään leikkauspöydälle suolta lyhentämään. Operaatiosta piirtäjällä ei luonnollisestikaan ole muistikuvia, mutta kuntoutumisprosessin kuvaus on saanut hyvin tilaa. Viisitoista vuotta myöhemmin piirtäjä toteaa leikkauksen olleen hyvä ratkaisu. Vaikka Jeffreyllä on ehtinyt olla sappikiviä ja useampi vatsahaava mainitun leikkauksen jälkeen, ei suoliston tulehdustila ole uusiutunut.


Jeffrey Brownin tarinankerronta on rehellistä ja sympaattista. Nuoruuden toilailuja muistellaan hyväntahtoisen etäisyyden päästä. Semicolonissa kerronta kuitenkin töksähtelee. Tarinassa ei ole suuria nousuja tai laskuja. Verrattuna kirjaan kokonaisuutena Semicolon on tarinana hieman hengetön. Johtuisiko siitä, että kaikissa muissa tarinoissa hän on oman elämänsä subjekti, mutta että sairaalaympäristössä hän muuttuu tekojen kohteeksi. Se ei olisi ihme. Omassa työssäni hoitajana joskus oikein hämmästyn huomatessani, että potilaalla on aktiivinen toinen elämä sairaalan ulkopuolella.

Crohnin tauti on ilmenemismuodoiltaan sellainen, että sitä on vaikea kuvitella jonkun supersankarin (paitsi ehkä Peräsmiehen, joka voisi toimia hyvinkin valistussarjakuvassa) tai tunteisiin vetoavan sanomalehtisarjakuvan päähenkilön kohtaloksi. Siksi on hyvä, että edes indie-sarjakuva pienellä levikillään tekee tautia tunnetuksi. Jeffrey tavoittelee piirrostyylillään samaa suoruutta kuin koki omissa lapsuuden piirroksissaan olevan. Hän piirtää sivut suoraan tussilla ilman luonnostelua.


Kansikuvissa ja otsikkovinjeteissä toisaalta näkyy, että viitsiessään tämä taidekouluja käynyt mies osaa tehdä kaunista jälkeä. Kymmenen sivun päivävauhti ja huolellinen piirtäminen ovat kuitenkin vaikeat yhdistää.

Potilasnäkökulma nousee tässäkin teoksessa hyvin esiin. Hoidon aiheuttamat ikävät tuntemukset kerrotaan tarkasti, inhimillisesti ja humoristisesti. Tämän uskaltaisi antaa luettavaksi jopa potilaalle, joka on vasta saanut diagnoosin, eikä tiedä mitä hoidolta odottaa.

Ruotsalainen itsemurha

Ruotsalaisen Linda Spåmanin sarjakuvateos Misslyckat självmord i Mölndals bro on vaikuttavin teos itsemurhakierteessä olevan nuoren naisen elämästä, johon olen kuunaan törmännyt. Tarina itsetuhoisesta potilaasta tulee niin iholle, että hoitajan olo sarjakuvan lukemisen jälkeen on kuin takana olisi rankka päivä mielialahäiriöosastolla.

Tarinan päähenkilö on tekijänsä tavoin nimeltään Linda. 


Kirja alkaa lakonisen realistisella kuvauksella itsemurhayrityksestä ja viiltelystä. Itsemurhayritykseen johtaneet syyt selviävät myöhemmin, mutta jo ensimmäisistä kuvista välittyy itsemurhaa tekevän ihmisen sisäinen tila. 


Spåmanin piirrostyyliä ei voi luonnehtia realistiseksi, pikemminkin lapsenomaiseksi, mutta ehkä juuri siksi päähenkilön tuska välittyy niin kivuliaan paljaana, kaikesta koristeellisuudesta riisuttuna.

Linda ei saa elävää kontaktia hoitohenkilökuntaan, mutta tutustuu sentään potilastovereihinsa. Aktiivisimmin kontaktia hakee huonetoveri Ritva, joka koukuttaa Lindan takaisin todellisuuteen, tai no, ainakin Kauniit ja Rohkeat tv-sarjaan.Ritvan kautta lukija vakuuttuu Remeronin lihottavasta vaikutuksesta siinä määrin, että sitä tuskin ilman lääkevaihtoehtojen läpikäyntiä omaan dosettiinsa ottaisi. Ritvan kanssa Linda tulee toimeen, mutta jumalaksi itsensä kuvitteleva Cat herättää hänessä kauhua.


Lindan ystävä Hanna vierailee osastolla naljailemassa pieleen menneestä itsemurhayrityksestä ja neuvomassa miten olisi pitänyt toimia. Nuorille itsemurhaa yrittäneille naisillehan on tyypillistä, että heillä on samanhenkisiä ystäviä. 

Lukijan suhde Lindan äitiin jää etäiseksi, mutta sekin heijastaa Lindan todellisuutta.

Kirja on oivaltavasti kirjoitettu. Asioita ei selitellä, vaan tarina avautuu ja saa ulottuvuuksia Lindan sisäisen maailman kuvittamisen kautta. Itsemurhayrityksiä ei romantisoida tai moralisoida, ne ovat autonominen osa Lindan arkea. Suositellaan kaikille itsemurhavaarassa olevien kanssa tekemisissä oleville, ei missään tapauksessa suositella itsemurhaa harkitseville.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Äidilläni on keuhkosyöpä

Brian Fiesin Mom’s Cancer ilmestyi alun perin anonyymina nettisarjakuvana vuonna 2004. Tekijä mielsi sarjakuvansa sotakirjeenvaihtajan viesteiksi taistelusta, jonka keskelle hänen perheensä oli lupaa kysymättä kiskaistu.


Sana sarjasta levisi nopeasti, ja jo vuotta myöhemmin sille myönnettiin Eisner-palkinto parhaasta digitaalisesta sarjakuvasta – kategoria, joka luotiin tätä sarjakuvaa varten. Myönteistä palautetta satoi niin vastaavassa elämäntilanteessa olevilta kanssaihmisiltä kuin lääketieteen ammattilaisilta.

Äidin ensimmäinen oire oli ohimenevä toispuolisen halvauksen tunne, jonka Brianin sairaanhoitajasisar tulkitsi TIA-kohtaukseksi. Pään magneettikuvassa nähtiin aivokasvain, joka jäljitettiin nopeasti keuhkoista lähteneeksi etäpesäkkeeksi.

 Äiti on tupakoinut 45 vuotta.

Mom’s cancer käy nimensä mukaisesti läpi koko hoitoprosessin ensimmäisestä oireesta loppuun asti. Aivokasvaimen ja vahvan lääkityksen horjuttama äiti jää henkilönä hieman valjuksi kuvaamisen keskittyessä hänen hoitoonsa. Sädehoidon ja sytostaattien rankat sivuvaikutukset mainitaan lyhyesti.

Todennäköisesti henkilö, joka itse on käynyt hoidot läpi,
antaisi kipujen kuvaamiselle enemmän tilaa kuin yhden ruudun.

Potilaan kolme aikuista lasta elävät vahvasti mukana ja heidän huolensa ja turhautumisensa tulevat selvästi ilmi. Tauti on ankara vastustaja ja omatkin rivit rakoilevat.

Sisarusten ristiriidat on kuvattu oivaltavasti.

Brian ei säästele kritiikkiä käsitellessään itseään ärsyttäneitä asioita, joita löytyy myös hoitavasta tahosta. Kiltin piirrosjäljen alta pilkahtaa toisinaan vahvoja vihantunteita. Olen hoitanut paljon keuhkosyöpäpotilaita, mutta omaisten kiukkuisuus, jos sitä on ollut, ei ole jättänyt muistijälkeä. Hienoa, että sarjakuva muistuttaa tästä puolesta.

Ystävällinen lääkäri ärsyttää.

Tupakoitsijat ärsyttävät.

Ollakseen Brianin ensimmäinen julkaistu sarjakuva on hämmästyttävää, että sekä piirrosjälki että tarinankerronta ovat niin ammattimaisia. Viivan paksuus vaihtelee kauniisti ja kuvaa käytetään oivaltavasti laajentamaan kerrontaa sinne minne sanat eivät yksin yllä.


Tarinan loppu oli yllätys tekijälle itselleenkin. Kirjan viestin voisi kiteyttää kahteen opetukseen: Älä tupakoi ja elämäsi viimeiset päivät kannattaa elää kuin ne olisivat viimeisesi.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Minä en ole nämä jalat

Kaisa Lekan I am not these feet kertoo amputaatiosta. Synnynnäisen epämuodostuman vuoksi Kaisan jalkoihin on kehittynyt kivulias niveltulehdus, jota hoidetaan vahvoilla kipulääkkeillä sekä ortopedisillä kengillä.


Kipuja ei saada aisoihin ja käveleminen on edelleen huonoa, joten Kaisa ehdottaa oma-aloitteisesti lääkärille molempien jalkojen amputointia polvien alapuolelta. Leikkaus päätetään tehdä. Ennen lähtöään sairaalaan Kaisa leikkaa varpaankyntensä viimeisen kerran.


I am not these feet on rakenteeltaan ja rajaukseltaan leikkauspäiväkirja. Alussa on lyhyt anamneesi leikkaukseen johtaneista syistä. Sitä seuraa siirtyminen sairaalaan ja jännitys edessä olevasta operaatiosta. Leikkaus sujuu nukutuksessa kahden puhekuplan välissä. Loput neljä viidesosaa kirjasta seurataan kuntoutumisen edistymistä.


Piirrostyyli on hyväntuulisen naivistinen ja rajauksensa vuoksi kirja kävisi sellaisenaan potilasoppaasta amputoitavalle potilaalle. Tarinan loppukin on onnellinen. Kaisa huomaa kävelevänsä hiilikuituproteeseillaan paremmin kuin omilla jaloillaan koskaan.


Kirja on aiheestaan huolimatta äärimmäisen positiivinen. Kaisan voimavara on Hare Krishna -uskonto, joka tukee Kaisaa surutyössä yllättävinkin assosiaatioin. Uskonnosta puhuminen kirjassa tapahtuu avoimen luonnollisesti, eikä aiheuta maallistuneessa lukijassa torjuntareaktiota. Päinvastoin kyseessä on hyvä esimerkki uskonnon voimaannuttavasta vaikutuksesta. 

Harmillisesti nimenomaan uskonnon mukanaolo käytännössä torpedoi kirjan käyttämisen virallisena potilasoppaana. Myös toimivan verkoston merkitys käy tarinasta selvästi ilmi. Kuntoutumisensa jälkeen Kaisa on viettänyt aktiivista elämää pyöräillen ympäri Eurooppaa, osallistumalla politiikkaan ja piirtämällä lisää sarjakuvia.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Satu masennuksesta

Anne Muhosen sarjakuva Ystäväni varjo kertoo nuoren kaupunkilaisnaisen yksinäisyydestä. On työ, on asunto, muttei yhtään ystävää. Päähenkilö on kärsinyt viitisen vuotta puhumattomuudesta, vakavamielisyydestä ja pistoista sydämessä. Hän tietää oireiden hoitamattomina voivan johtaa masennukseen tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Hän yrittää toisinaan käydä ihmisten parissa, mutta jää yksin, kun kokee kaikilla toisilla olevan jonkun, jonka kanssa käydä mielenkiintoisia keskusteluja.

 Tämä nainen keskustelee vain oman varjonsa kanssa.

Kerronnaltaan Ystäväni varjo muistuttaa satukirjaa. On hento tyttö ja puhuva varjo, jonka kanssa juoda teetä ja viettää lomaa. Tarinan alla kulkee kuitenkin vakava pohjavire, masentuneen ihmisen monologi.


Päähenkilö on samalla kertaa satukirjamaisen söpö että myös ilmetty näköiskuva kaikista niistä nuorista naisista, joita epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen sairaaloissa hoidetaan. Loppujen lopuksi tämäkin neito löytää itsensä katselemasta karanneiden toiveittensa perään ylimmän kerroksen avoimella ikkunalaudalla istuen, ja tajuaa, ettei varjo ole mikään oikea keskustelukumppani. Lukija joutuu jännittämään hyppääkö hän tyhjyyteen vai jatkaako elämää. Ei paljasteta sitä tässä, vastaus löytyy tarinan lukemalla.

Satukirjamaisuuden muotoon kuuluvat ilonhetket
tuntuvat pakotetuilta, eivätkä ne kauaa kestäkään.

Tätä sarjakuvaa voisi käyttää oppikirjana masennuksen tunnistamisessa. Melankolian henki läpäisee koko teoksen kolmannesta sivusta alkaen aina kirjan loppuun asti. Tyylin ja sisällön ristiriita korostaa surullista yleisvaikutelmaa.


Joka sivulla on mukana myös englanninkielinen käännös. Kirjan nimen käännös The Shadow of my Friend on sanatarkka, mutta mielestäni väärä. My Friend the Shadow tai Shadow, My Friend vastaisivat paremmin teoksen sisältöä.

Saatavuus: Turun sarjakuvakauppa

Psykiatrinen hoitaja masentuu

Darryl Cunninghamin novellisarjakuvakokoelma Psychiatric Tales erottuu useimmista muista tällä palstalla arvostelluista sarjakuvista sillä, että sen tekijällä on kokemusta hoitotyöstä. Kohderyhmä vaikuttaisi olevan maallikot, sillä Darrylin hoitajaunivormuinen hahmo käyttää paljon aikaa selittääkseen ymmärrettävästi hoitotyön käytänteitä sekä sairauksien syitä ja ilmenemismuotoja. Toisaalta juuri tästä syntyy kirjan tyyli, joka ei voi olla viehättämättä alan ammattilaistakaan.
  
Selkeän riisuttu mustavalkoinen piirrosjälki tukee sympaattista vaikutelmaa.

 Darryl kertoo kokemuksiaan mm. dementoituneiden, itseään viiltelevien sekä skitsofreniaa sairastavien potilaiden parissa. Tarinoissa on ajoittain myös tarkkanäköistä kritiikkiä hoitotyön todellisuutta kohtaan. Darrylin asenne on potilaita arvostava ja kirjan perusvire vakavista aihevalinnoista huolimatta positiivinen.

Oikein vakavien asioiden äärellä ei hänkään näe valoa,
mutta ote pysyy silloinkin inhimillisenä ja pohdiskelevana.

Kirjaan tulee sen viimeisessä kappaleessa uusi kerros omakohtaisuutta, kun saamme tietää Darrylin joutuneen jättämään mielenterveyshoitajan opintonsa kesken sairastuttuaan itse vakavaan masennukseen. Vaikka hänellä oli takanaan useita vuosia kouluttamattomana hoitoapulaisena psykiatrisella osastolla, ei kokemus riittänyt kantamaan herkkää miestä läpi vaativien opintojen.

Valmistumisen sijaan hän päätyi korkeiden rakennusten
katoille haaveilemaan kaiken lopettamisesta.

Lääkitys ja positiivinen palaute nettiin laitetuista vanhoista sarjakuvista nostivat pikku hiljaa Darrylin takaisin pinnalle. Hän työskentelee nykyään sarjakuvapiirtäjänä, kuvanveistäjänä ja valokuvaajana.


Kirja on itsessään suuri voimannäyte tai työvoitto, sillä masennuskausi ja itsetuhoiset ajatukset olivat pahimmillaan sen tekoaikaan. Tätä ei ilman tekijän omaa selvennystä olisi lukija huomannut, sillä tarinankerronta säilyttää ilmavuutensa tasaisesti läpi koko teoksen.