Kaatumatautisen vuori

David B:n omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani L'Ascension du Haut Mal on saanut suomenkieliseksi nimekseen Epileptikko. Suora käännös olisikin ollut vaikea, sillä kyseessä on sanaleikki. Haut mal kääntyy suomeksi kaatumataudiksi - kyseessä on toisin sanoen epilepsian vanha nimitys. Haut tarkoittaa itsenäisenä sanana korkeaa ja taivaallista, mal paitsi sairautta myös pahuutta. 

L'Ascension du Haut Mal

tarkoittaa näin ollen kapuamista kohti 

korkeaa pahuutta/taivaallista sairautta/epilepsiaa.

Miten tämän nyt sitten ymmärrettävästi kääntäisi niin, että kaikki merkitykset säilyisivät? Muillakin kielillä kääntäjät ovat luovuttaneet ja nimenneet teoksen Epileptikoksi. Olkoon siis, mutta alkuperäinen nimi tiivistää olennaisen koko kirjasta.

Kirja alkaa lopusta, siitä hetkestä, kun Pierre-François eli David B. tapaa isoveljensä Jean-Christophen pitkän tauon jälkeen vanhempiensa kylpyhuoneessa, eikä ole tunnistaa tämän lääkkeiden turvottamaa ja taudin runtelemaa olemusta. Jean-Christophen vartalo on täynnä arpia ja hänen hampaansa ovat pudonneet. Tapa, jolla sairaus oli piirtänyt jälkensä veljen vartaloon, antaa Davidille mallin kuinka epilepsiaa voisi kuvata graafisesti. Katolisena lapsena David oli aina mieltänyt sairaan veljensä sisällä asuneen jonkinlaisen pahuuden, joka nyt aikuisiässä näyttäytyi tämän iholla konkreettisina merkkeinä.

Sarjakuvassa taudin symboliksi valikoituu lohikäärme.

Leikkaus vuoteen 1964 jolloin David B. oli 5-vuotias, Jean-Christophe seitsemän ja heidän siskonsa Florence 4-vuotias. Tuolloin, kesken leikin, Jean-Christophe saa ensimmäisen epileptisen kohtauksensa. Hänet viedään lääkäriin, useampaankin, kunnes eräs heistä esittää ratkaisuksi aivokirurgiaa. 

Perhe päätyy kuitenkin tuolloin pinnalle nousseeseen

makrobioottiseen hoitoon, joka tehoaakin hetkeksi.

Pian esiin nousevat vaihtoehtoyhteisön sisäiset ristiriidat, vallankäyttö ja ahneus. Vanhemmat löytävät uusia uskomushoitoja – loputtomasti. Aina uuteen hoitomuotoon siirryttäessä David uskoo lujasti tämän vihdoin parantavan veljensä sairauden. Kerta kerran jälkeen hän saa pettyä katkerasti. Pikkuhiljaa illuusiot murenevat. 

Vanhemmat ovat aivan hukassa. Sisarukset oireilevat.

Veljesten voimasuhteet muuttuvat. Isoveli on aina ollut Davidille esikuva, mutta sairauden myötä hän ei enää kykene vastaamaan tähän huutoon. Se katkeroittaa myös Jean-Christophen, joka ei enää saa toimia leikeissä johtajana, joksi hänen ikänsä ja esikoisuutensa olisivat hänet ilman sairautta aateloittaneet.

David B. Kuvaa epilepsiaa ulkoa päin, näyttämällä veljen kohtauksen etenemisen. Hän yrittää ymmärtää sen sisintä oman tuskansa kautta. Tautia omakohtaisesti kokematta on vaikea arvioida, miten hyvin David jälkimmäisessä onnistuu, mutta kirjan arvo onkin toisaalla Se, että alussa protestoin Epileptikko-nimeä vastaan, johtuu siitä, että kyseessä ei ole epileptikon tarina, vaan kuvaus perheen ja erityisesti pikkuveli Davidin kiirastulesta läpi omaisen sairauden. Teoksen ansio onkin siinä, että näyttää harvinaisen rehellisesti, kuinka yhden perheenjäsenen vakava sairaus vääjäämättä sairastuttaa koko perheen.

Sairauden stigmaa kantaa koko perhe.

Sairas perheenjäsen herättää omaisissa monenlaisia tunteita.

Suurimman huomion teoksessa vie tekijän oman lapsuuden henkinen tila. Syistä, joita ei avata, David B on lapsuudessaan tavattoman, jopa pakkomielteisen, kiinnostunut sodista. Hän sanoo sen kuvastavan raivoaan ja uskoo isoveljensä epilepsian olevan saman raivon ilmentymä.

Veljekset

David 11 v.

Mutta mistä tämä raivo tulee? Sitä lukija miettii pitkin kirjaa. Isoveljen sairaus ilman muuta ruokkii vihaa ja aiheuttaa ahdistusta, mutta ne näyttävät olleen olemassa jo ennen tämän sairastumista. 

David kätkee tuskansa, rakentaa ympärilleen suojaksi haarniskaa ja keskustelee aaveiden kanssa. Pikkusisko Florence yrittää itsemurhaa ja kärsii pitkään mielenterveysongelmista. Sairastunut isoveli Jean-Christophe ihailee diktaattoreita, mm. Hitleriä ja Stalinia. 

David B. tuntee sähkön ritisevän myös omissa aivoissaan, mutta hän taistelee raivoisasti vastaan ja voittaa. Jean-Christophe taas sanoo valinneensa sairautensa ja perhe tuntuu olevan tästä samaa mieltä. Omaiset epäilevät taudin syyksi syyksi laiskuutta elämän edessä ja vastuun pakoilua. Sen verran vakuuttavilta kohtaukset kirjassa näyttävät, että en menisi suoralta kädeltä kiistämään niiden neurologista taustaa. Silti, kun pohtii veljesten raivoa ja siskon aggressiota itseään kohtaan, alkaa tuntua mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, että epilepsia onkin pakopaikka traumasta. Monet yksityiskohdat kirjassa nostavat epäilyn Jean-Christophen kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mahdollisesti perheen kaikki kolme lasta ovat insestin uhreja, vaikka tätä ei kirjassa sanota.

Miksi Jean-Christophe alistuu tähän?

Miksi kiinnostus pieniin lapsiin?

Miksi juuri isän pitää kylvettää hänet?

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla haastateltu David B. Kertoo piirtämisen tehneen hänelle hyvää sekä henkisesti että fyysisesti, vaikka jotkut osiot tekivät niin kipeää, että hänen oli pakko itkeä. Davidilla ei ollut valmista käsikirjoitusta, hän vain alkoi piirtää. Perheensä kanssa keskustellen hän rekonstruoi tapahtumat ja niiden järjestyksen ja palautti mieleensä jo unohtuneita asioita.

Terapeuttisen merkityksen kannalta tämä on varmasti ollut hyvä metodi. Liki 400-sivuisen järkäleen käsikirjoituksen sommitteleminen olisi todennäköisesti ollut mahdotonta, kun vuosikymmeniä padottu ahdistus on alkanut vyöryä paperille. Lopputulos on joka tapauksessa mestarillinen. Tämä on niitä teoksia, joiden jälkeen lukijan on pakko istua pitkään hiljaa.

David piirtää kirjaa ns. kuva edellä, jolloin kuva kertoo enemmän kuin teksti. Hän lainaa tyyliinsä mm. vanhaa Atsteekki-taidetta, jonka kaksiulotteisuuden David koki ilmentävän hyvin lapsen tapaa hahmottaa maailma ilman perspektiiviä, oli kyse sitten arjen askareista tai julmista jumalista.

 David B. signeeraamassa teostaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2013.

Äiti ei puhunut Davidille neljään vuoteen teoksen ilmestymisen jälkeen. Veljestä lääkkeet ovat tehneet niin verkkaisen, ettei hän ole koskaan saanut luettua koko kirjaa. Pikkusisko Florence on kirjoittanut kirjan alku- ja loppusanat.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot kautta maan

Naurutalon vangit

Egomania on sarjakuva, joka jakaa mielipiteet. Kyseessä on yksi viime vuosien merkittävimmistä ja samalla aliarvostetuimmista kotimaisista sarjakuva-albumeista, ainakin jos sitä katsoo tämän blogin värjäämien silmälasien läpi.

Ensimmäisellä lukemisella sarjakuvan herättämän vastarinnan ymmärtää. Yhdistelmä Tex Avery –tyyppistä vyörytystä kiedottuna Memento-tyyppiseen juoneen, jonka lukemattomat säikeet johtavat psykoottisen mielen sisään, on iso pala kenelle tahansa. Teos kannattaa lukea useampaan kertaan, sillä kerroksia riittää.

Käsikirjoitukseen on todella panostettu. Juonensäikeitä on ylenpalttisesti, mutta niitä solmitaan taiten yhteen pitkin matkaa. Teos pakottaa miettimään mistä on kyse ja vastaa herättämiinsä kysymyksiin juuri oikeaan tahtiin porrastettuna. Se on todella hyvin piirretty, erityisesti kiinnittää huomiota kuvakulmien rikas käyttö sekä huolellinen ja isotöinen väritys.

Suvantokohtia ei vauhdikkaassa tarinassa juuri ole, mutta sekin sopii yhteen albumin teeman kanssa.  Joko erittäin hyvin tehdyn taustatyön tai oman kokemuksen kautta kirjaan on saatu mukavasti kuittailua pitkin matkaa niin potilaitten kuin hoitokäytänteiden suuntaan. Antipsykoottien sivuvaikutukset ja vainoharhaisuuden ilmenemismuodot, vain pari mainitakseni, onnistutaan kuvaamaan sekä viihdyttävästi että todenmukaisesti. Hektorin herääminen sairaudentuntoon on kuvattu koskettavasti. Henkilökohtaisesti olisin suonut että tarina olisi loppunut onnellisesti tähän, mutta tekijä on valinnut toisin.

En ole suuri metasarjakuvan ystävä, mutta tässä albumissa jopa Ilpo Niskan esiintyminen palvelee irrallisuudestaan huolimatta nerokkaasti kokonaisuutta. Muiden ihmetellessä ikkunoiden takaa avautuvaa kosmista ulottuvuutta, pakkopaitaan puettu Ilpo tajuaa ainoana neljännen seinän olemassaolon, pakottaen lukijan näin miettimään, josko muidenkin harhoissa on totuuden siemen.

Olisin suonut tämän albumin kilvoittelevan 2011 sarjakuvafinlandian aivan kirkkaimmasta mitalista. Vilpittömästi toivon trilogiaksi tarkoitetulle teossarjalle jatkoa. Egon tausta jää ykkösalbumissa vielä täysin auki. Tarinassa ohimennen heitetty psykopaatti-diagnoosi ei riitä kattamaan tätä hahmoa alkuunkaan. Mielenkiinnolla odotan mitä sen takaa vielä paljastuu.

Ego pyörittää paitsi potilaita myös henkilökuntaa

Olen lukenut Egomanian jo kuudesti. Toiston myötä teoksen karnevalistisuus alkaa painua taka-alalle ja jäljelle jää viiltävän analyyttinen, sanoisin jopa kylmän realistinen, kuva elämästä vaikeiden mielenterveysongelmien hoitoon keskittyneessä laitoksessa.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan