Peterin on kuoltava

Why I Killed Peter on belgialaisen Olivier Kan omaelämänkerrallinen kertomus joutumisesta 12-vuotiaana katolisen papin seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi.

Kirja alkaa aivan lapsuudesta, hauraan 7-vuotiaan Olivierin ensimuistoista hartaan katolisten isovanhempiensa luona. Olivier rakastaa isovanhempiaan, mutta isoäidin kertomukset helvetistä ahdistavat - varsinkin kun hän tietää jo tehneensä helvettiin johtavaa syntiä, kosketelleensa pippeliään. Olivier jääkin pian pois joka-aamuisista messuista. 

Kotona ei jumalaan uskota, vanhemmat elävät vapaan rakkauden aikaa ja harrastavat parinvaihtoa. Olivier on tästä tietoinen, vaikkei asiasta lasten kanssa puhuta.

Kesälomallaan Olivierin luona isovanhemmat tutustuttavat perheen Peteriin, puutarhatontun näköiseen hauskaan pappiin, joka soittaa kitaraa ja pukeutuu ruutupaitaan ja farkkuihin. Olivierin vanhemmatkin hyväksyvät Peterin, joka on enemmänkin tavallinen kaveri kuin pappi. Olivier kokee saaneensa uuden sedän, joka käy perheen luona usein syömässä. Seuraavana kesänä Olivier matkustaa Peterin järjestämälle kesäleirille.

Kirjassa kuvataan taiten, kuinka aikuinen pystyy saavuttamansa luottamuksen kautta manipuloimaan lapsen seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka lapsi tietääkin sen olevan väärin. Se, mikä pedofiilille on hetken hurma, jättää uhriin vuosikymmenien haavat.

Lopulta 35-vuotiaana Olivier päättää, että selvitäkseen taakastaan hänen on pakko kirjoittaa tarinansa ulos. Hänen ystävänsä Alfred lupaa kuvittaa kirjan. Saadakseen Alfredille referenssikuvia he lähtevät käymään kesäleirillä, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui. Automatka on erittäin hienosti integroiduin valokuvin kuvitettu.

Täysin vastoin ennakkosuunnitelmia kesäleiriltä löytyy myös ikääntynyt Peter, jonka Olivier oli aiemmin saanut kuulla kuolleen. Selkäpiitä karmiva tilaisuus kohdata menneisyyden haamu…

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa

Isän tyttö

Amerikkalaisen Debbie Drechslerin teos Daddy’s Girl kuvaa kliinisen toteavasti Lilyn kasvamista tytöstä nuoreksi naiseksi perheessä, jossa isä hyväksikäyttää häntä seksuaalisesti, äiti mitätöi puheella, sisarukset tappelevat ja jossa perheen ulkopuoliset ystävyyssuhteet ovat katkolla jatkuvien muuttojen takia. 

Kirjan takakannessa annetaan ymmärtää tarinoiden perustuvan kirjailijan omiin insestikokemuksiin. Toisaalta kahden eri päähenkilön, Lilyn ja Franin käyttö ensimmäisen persoonan kertojina, jättää lukijan miettimään, missä menee toden ja fiktion raja, semminkin kun tekijä loppusanoissaan kertoo nauraneensa paljon kirjan kokoamisen aikana.

Se, mikä hyväksikäytetyn lapsen elämästä yllättävimpänä vaikutelmana jää mieleen, on toistuvan trauman nivoutuminen lapsen arkirytmiin. Seksuaalinen hyväksikäyttö on kuvattu eleettömästi, osana jokapäiväistä elämää. Tässä perheessä isä ja äiti nyt ovat tällaisia, mutta lasten on silti elettävä normaalikin elämänsä, kamppailtava koulun kanssa, ystävystyttävä, riitaannuttava ja painittava ulkonäköongelmien kanssa. 

Insestikokemus pilaa seurustelusuhteen, kun Lily tunnistaa

ihastuneen pojan katseessa saman palon kuin isänsä silmissä. 

Ylipäänsä isän ilmestyminen paikalle tai sen pelko vie Lilyn elämänilosta paljon pois. Eikä isä jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä.

Lapsi on puolustuskyvytön isän manipulaation edessä.

Kirja koostuu lyhyistä episodeista, jotka ovat kronologisesti järjestetyt. Lukija pääsee kurkistamaan päiväkirjaan, joka loppuu kesken. Arkisuus ja tunteiden intiimiys luovat aitouden tunteen. Kirjasta jää kuitenkin vaivautunut olo, koska minkäänlaista katharsista ei tarjota. Lukija ei saa tietää kuinka pitkään hyväksikäyttö jatkuu, tai loppuuko se koskaan. Tai onko kirjassa siteeksikään totta, vai onko se vain kyyninen vitsi, jossa hyväuskoinen lukija on hyväksikäytön kohde. Hyvin uskottavan tuntuinen teos joka tapauksessa.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa

Masennuksen alhossa

Depresso on pilapiirtäjänä tunnetun Brickin yritys nousta piirtämällä ylös masennuksen syövereistä. Koska kirjaa on piirretty masentuneena, ovat ensimmäiset 4/5 siitä todella raskasta luettavaa. Kerronta on itsekeskeistä ja huumori tuntuu pakotetulta. Kontaktit julkiseen terveydenhuoltoon Britanniassa, silloin kun ne kuukausien ja vuosien odotuksen jälkeen realisoituvat, ovat kylmiä tai muuten käsittämättömiä.

Brickin käsitys psykiatreista ei ole mairittteleva.

Medikalisoitunut yhteiskunta tarjoaa vain lääkkeitä, joita Brick syö milloin muistaa. Niiden ainoat vaikutukset ovat hankalia sivuoireita. Tästä perspektiivistä katsoen ei ole ihme, että Brick kääntyy kirjan mittaan hyvin lääkevastaiseksi.

Kirjan huumori on terävimmillään tekijän kuvatessa lääkkeiden sivuvaikutuksia.

Sivuoireisiin tuskastunut Brick päättää lopettaa lääkityksensä seinään. Hän lähtee erämaahan ja kohtaa siellä äkillisen lopettamisen aiheuttamat vieroitusoireet.

Alkuperäisiä ongelmia tämä ei tietenkään ratkaise. Ystäviensä avustuksella hän pääsee yksityisterapeutin vastaanotolle, mistä muodostuukin hänen ainoa toimiva hoitosuhteensa.

Kun kirja muuten kuvaa avoimesti Brickin elämää masennuksesta seksiriippuvuuteen, tuntuu oudolta, että kahdensadan sivun jälkeen, kun masennuksen perimmäinen syy jossain lapsuudessa on selviämässä, iskee piirtäjä jarrut päälle.

Hän vetoaa luottamukselliseen potilas-lääkäri -suhteeseen, mihin hänellä luonnollisesti on täysi oikeus. Lukija, raahauduttuaan 200 masennuksen läpitunkeman sivun läpi, kokee olonsa kuitenkin petetyksi. Joku selitys ja palkkio vaivannäöstä olisi ollut paikallaan.

Suomalaiseen makuun peribrittiläinen huumori tuntuu loppuun saakka hieman vieraalta, mutta uskaltautuessaan vakavammille vesille kirja kyllä resonoi suomalaisenkin mielenmaiseman kanssa. Masennuksen alhossa työstetyllä kirjalla on varmasti ollut terapeuttinen merkityksensä, mutta etäisyyden puuttuessa tekijä ei aina pysty erottamaan tarinalle merkityksellistä ainesta henkilökohtaisesta. Tarinan eri osat eivät asetu tasapainoisesti draaman kaarelle. Masentuneen ihmisen itsekeskeisyys puuduttaa, minkä lisäksi lukija alkaa pohtia josko masennus edes on kattava diagnoosi – bipolarisuuteen viittaavia oireitakin kun on aika lailla.

Siirtyminen pilapiirtäjästä sarjakuvapiirtäjäksi ei ole aivan ongelmatonta. Ollakseen pilapiirtämisen ammattilainen piirrosjälki on paikoitellen hyvin heikkoa, mutta on tietysti muistettava, että kirjan tekemisen aikaan tekijä on yhä työkyvyttömyyden vuoksi sairaslomalla.

Kirja on saanut kotimaassaan kohteliaan ylistävät arviot. Sympaattinen tekijä itse taas vaikuttaisi tiedostavan kirjan puutteet - ja jopa olevan samoilla linjoilla tämän arvostelun kanssa.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, Suomalainen kirjakauppa

Hirviöt

Ken muuttaa tyttöystävänsä Roryn kanssa takaisin kotiseudulleen Honoluluun. Rakastunut nuoripari elää elämänsä onnellisinta aikaa. Ainoa harmituksen aihe on Kenin ajoittain hyvinkin kivuliaaksi yltyvä rakkula huulessa. Hieman myöhemmin Roryn genitaalialueelle ilmestyy kivuliaita rakkuloita, joiden aiheuttajaksi paljastuu herpes simplex 1 –virus

 Tieto sukupuolitaudista kuormittaa parisuhdetta.

Pariskunta päätyy eroon ja tästä kirjan pääteema varsinaisesti alkaa. Ken Dahlin Monsters kuvaa parantumattomaan sukupuolitautiin sairastuneen nuoren miehen eettistä painia viettiensä kanssa.  Kenin sosiaaliset ja seksuaaliset tarpeet ovat ennallaan, mutta kukapa nainen ryhtyisi parisuhteeseen tai edes yhden yön kumppaniksi miehelle, joka kantaa herpestä. Viettien viedessä asiasta ei tule aina kerrottua.

Aamulla kaduttaa

Tieto lisää tuskaa

Reseptilääkkeet ovat kalliita, joten Ken sekoittelee niiden sijaan erilaisista luontaistuotteista itselleen mikstuuroja. Nämä eivät juurikaan helpota huulirakkulan oireilua. Ihmissuhderintamalla ei mene juurikaan paremmin. Ken tajuaa, ettei pelkkää hauskaa yhdessäoloa kavereiden kanssa itsenäisenä käsitteenä ole olemassakaan, vaan että biletys on pohjimmiltaan aina pariutumisrituaali. Kun portti pariutumiseen on suljettu, ei juhlimisestakaan ole mitään iloa.

Kontrollin pettämistä seuraa tilinteko

Eurooppalaiselle lukijalle teos tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan amerikkalaiseen sairastamiseen. Ilman sairausvakuutusta ollaan ilmaisklinikoiden varassa. Uusi tieto ainakin allekirjoittaneelle on, että Amerikassa herpes-virusta kantaa 75 % aikuisväestöstä (Suomessa arviolta yli 20%) joko tietäen tai tietämättään.

Netistä löytyy deittipalvelu, jolla voi hakea samaa

sukupuolitautia sairastavaa kumppania.

Loppujen lopuksi Ken löytää ihmisen, joka osaa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kirjan loppu on yllättävä. Monsters on kaiken kaikkiaan rehellinen ja kaunistelematon sarjakuva parantumattomaan sukupuolitautiin sairastuneen ihmisen elämästä, jota rohkenen suositella yleissivistävyytensä vuoksi laajasti muidenkin kuin hoitoalan ammattilaisten luettavaksi.

Kirja sisältää myös kahdeksansivuisen tiivistetyn tietopaketin Herpeksestä.

Saatavuus: Adlibris,  Amazon,  CDON

Sairaus pinnallistaa ihmistä?

Kari Hotakainen antoi vakavasta auto-onnettomuudesta toivuttuaan naistenlehdelle haastattelun, jossa kertoi muuttuneensa kuoleman rajalla käytyään pinnallisemmaksi ihmiseksi. Sama ajatus sisältyy Miriam Engelbergin syöpäpäiväkirjan Cancer Made Me a Shallower Person nimeen.

Miriamilla todettiin 43 vuoden iässä rintasyöpä. Hänellä oli 4 -vuotias poika ja aviomies. Diagnoosin saatuaan hän koki painetta muuttua jalommaksi ja urheammaksi ihmiseksi. Pian hän kuitenkin huomasi viihtyvänsä paremmin sanaristikoiden ja tv-sarjojen parissa kuin Sotaa ja rauhaa lukien. Hän alkoi epäillä, josko ylväys ja rohkeus sittenkään ovat ainoat oikeat tavat suhtautua elämään vakavan sairauden kanssa. Kenties tuskaisten ajatusten torjuminen hömpällä, vaikkapa Celebrity Poker –ohjelmaa katsomalla, voisi olla yhtä toimiva vaihtoehto.

Teos koostuu lyhyistä, yhdestä muutaman sivun mittaisiin, huomioista rintasyöpää sairastavan arjesta ja ajatuksista. Vakavasta aiheesta huolimatta käsittelytapa on humoristinen, olkoonkin että myös taudin kuluttavuus nousee rivien välistä esiin.

Huumoria revitään mm. peruukeista, solumyrkkyjen aiheuttamasta pahoinvoinnista sekä vertaistukiryhmistä. Itsesyytökset, eli sen pohtiminen onko itse aiheuttanut syövän esim. väärällä ruokavaliolla tai käyttämällä liikaa kännykkää, kuuluvat kuvaan. Toisaalta syöpään sairastuneen silmissä terveille ihmisille annettava terveysvalistus, esim. ruokailusuositukset, alkavat näyttää merkityksettömältä.

Terveiden suhtautuminen rintasyöpäpotilaaseen innoittaa useammankin tarinan.

Syövän vaikutus elämän kaikkiin osa-alueisiin tulee selväksi. Itse asiassa kirjaa lukiessa alkaa toivoa, että Miriamilla kuitenkin olisi jotain elämää syövän ulkopuolella, sillä tauti alkaa tosiaan näyttää kirjan nimelle uskollisesti elämää henkisesti(kin) raskaasti rajaavalta tekijältä. Miriam ei itse, kuten ei lukijakaan, löydä arjestaan yhtymäkohtia elokuvien sairauden jalostamiin sankareihin.

Elämä tuntuu pyörivän täysin sairauden ympärillä.

Aviomies ja lapsi vilahtavat sarjakuvassa vain satunnaisesti, mikä voi toki olla tietoinen rajaus yksityisyyden suuntaan. Vanhemmat ja työpaikkakin tuntuvat saavan enemmän huomiota. Kirjan loppupuolella selviää, että syöpä on lähettänyt etäpesäkkeitä niin luustoon kuin aivoihinkin, ja Miriam huomaa ajautuneensa rintasyöpäpotilaiden vähemmistöön; metastasoituneen syövän kantajaksi.

Järkytyksestä huolimatta sarjakuva säilyttää purevan tyylinsä loppuun asti.

Kirjan suurin ansio on varmasti vertaistuessa. Se tekee näkyväksi niitä ajatuksia, joita monet rintasyöpään sairastuneet sisällään kantavat. Kirjan nimestä huolimatta karun piirrosjäljen alta paljastuu paljon viisautta.

Miriam Engelberg kuoli vuonna 2006, 48 vuoden iässä.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa

Kaatumatautisen vuori

David B:n omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani L'Ascension du Haut Mal on saanut suomenkieliseksi nimekseen Epileptikko. Suora käännös olisikin ollut vaikea, sillä kyseessä on sanaleikki. Haut mal kääntyy suomeksi kaatumataudiksi - kyseessä on toisin sanoen epilepsian vanha nimitys. Haut tarkoittaa itsenäisenä sanana korkeaa ja taivaallista, mal paitsi sairautta myös pahuutta. 

L'Ascension du Haut Mal

tarkoittaa näin ollen kapuamista kohti 

korkeaa pahuutta/taivaallista sairautta/epilepsiaa.

Miten tämän nyt sitten ymmärrettävästi kääntäisi niin, että kaikki merkitykset säilyisivät? Muillakin kielillä kääntäjät ovat luovuttaneet ja nimenneet teoksen Epileptikoksi. Olkoon siis, mutta alkuperäinen nimi tiivistää olennaisen koko kirjasta.

Kirja alkaa lopusta, siitä hetkestä, kun Pierre-François eli David B. tapaa isoveljensä Jean-Christophen pitkän tauon jälkeen vanhempiensa kylpyhuoneessa, eikä ole tunnistaa tämän lääkkeiden turvottamaa ja taudin runtelemaa olemusta. Jean-Christophen vartalo on täynnä arpia ja hänen hampaansa ovat pudonneet. Tapa, jolla sairaus oli piirtänyt jälkensä veljen vartaloon, antaa Davidille mallin kuinka epilepsiaa voisi kuvata graafisesti. Katolisena lapsena David oli aina mieltänyt sairaan veljensä sisällä asuneen jonkinlaisen pahuuden, joka nyt aikuisiässä näyttäytyi tämän iholla konkreettisina merkkeinä.

Sarjakuvassa taudin symboliksi valikoituu lohikäärme.

Leikkaus vuoteen 1964 jolloin David B. oli 5-vuotias, Jean-Christophe seitsemän ja heidän siskonsa Florence 4-vuotias. Tuolloin, kesken leikin, Jean-Christophe saa ensimmäisen epileptisen kohtauksensa. Hänet viedään lääkäriin, useampaankin, kunnes eräs heistä esittää ratkaisuksi aivokirurgiaa. 

Perhe päätyy kuitenkin tuolloin pinnalle nousseeseen

makrobioottiseen hoitoon, joka tehoaakin hetkeksi.

Pian esiin nousevat vaihtoehtoyhteisön sisäiset ristiriidat, vallankäyttö ja ahneus. Vanhemmat löytävät uusia uskomushoitoja – loputtomasti. Aina uuteen hoitomuotoon siirryttäessä David uskoo lujasti tämän vihdoin parantavan veljensä sairauden. Kerta kerran jälkeen hän saa pettyä katkerasti. Pikkuhiljaa illuusiot murenevat. 

Vanhemmat ovat aivan hukassa. Sisarukset oireilevat.

Veljesten voimasuhteet muuttuvat. Isoveli on aina ollut Davidille esikuva, mutta sairauden myötä hän ei enää kykene vastaamaan tähän huutoon. Se katkeroittaa myös Jean-Christophen, joka ei enää saa toimia leikeissä johtajana, joksi hänen ikänsä ja esikoisuutensa olisivat hänet ilman sairautta aateloittaneet.

David B. Kuvaa epilepsiaa ulkoa päin, näyttämällä veljen kohtauksen etenemisen. Hän yrittää ymmärtää sen sisintä oman tuskansa kautta. Tautia omakohtaisesti kokematta on vaikea arvioida, miten hyvin David jälkimmäisessä onnistuu, mutta kirjan arvo onkin toisaalla Se, että alussa protestoin Epileptikko-nimeä vastaan, johtuu siitä, että kyseessä ei ole epileptikon tarina, vaan kuvaus perheen ja erityisesti pikkuveli Davidin kiirastulesta läpi omaisen sairauden. Teoksen ansio onkin siinä, että näyttää harvinaisen rehellisesti, kuinka yhden perheenjäsenen vakava sairaus vääjäämättä sairastuttaa koko perheen.

Sairauden stigmaa kantaa koko perhe.

Sairas perheenjäsen herättää omaisissa monenlaisia tunteita.

Suurimman huomion teoksessa vie tekijän oman lapsuuden henkinen tila. Syistä, joita ei avata, David B on lapsuudessaan tavattoman, jopa pakkomielteisen, kiinnostunut sodista. Hän sanoo sen kuvastavan raivoaan ja uskoo isoveljensä epilepsian olevan saman raivon ilmentymä.

Veljekset

David 11 v.

Mutta mistä tämä raivo tulee? Sitä lukija miettii pitkin kirjaa. Isoveljen sairaus ilman muuta ruokkii vihaa ja aiheuttaa ahdistusta, mutta ne näyttävät olleen olemassa jo ennen tämän sairastumista. 

David kätkee tuskansa, rakentaa ympärilleen suojaksi haarniskaa ja keskustelee aaveiden kanssa. Pikkusisko Florence yrittää itsemurhaa ja kärsii pitkään mielenterveysongelmista. Sairastunut isoveli Jean-Christophe ihailee diktaattoreita, mm. Hitleriä ja Stalinia. 

David B. tuntee sähkön ritisevän myös omissa aivoissaan, mutta hän taistelee raivoisasti vastaan ja voittaa. Jean-Christophe taas sanoo valinneensa sairautensa ja perhe tuntuu olevan tästä samaa mieltä. Omaiset epäilevät taudin syyksi syyksi laiskuutta elämän edessä ja vastuun pakoilua. Sen verran vakuuttavilta kohtaukset kirjassa näyttävät, että en menisi suoralta kädeltä kiistämään niiden neurologista taustaa. Silti, kun pohtii veljesten raivoa ja siskon aggressiota itseään kohtaan, alkaa tuntua mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, että epilepsia onkin pakopaikka traumasta. Monet yksityiskohdat kirjassa nostavat epäilyn Jean-Christophen kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mahdollisesti perheen kaikki kolme lasta ovat insestin uhreja, vaikka tätä ei kirjassa sanota.

Miksi Jean-Christophe alistuu tähän?

Miksi kiinnostus pieniin lapsiin?

Miksi juuri isän pitää kylvettää hänet?

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla haastateltu David B. Kertoo piirtämisen tehneen hänelle hyvää sekä henkisesti että fyysisesti, vaikka jotkut osiot tekivät niin kipeää, että hänen oli pakko itkeä. Davidilla ei ollut valmista käsikirjoitusta, hän vain alkoi piirtää. Perheensä kanssa keskustellen hän rekonstruoi tapahtumat ja niiden järjestyksen ja palautti mieleensä jo unohtuneita asioita.

Terapeuttisen merkityksen kannalta tämä on varmasti ollut hyvä metodi. Liki 400-sivuisen järkäleen käsikirjoituksen sommitteleminen olisi todennäköisesti ollut mahdotonta, kun vuosikymmeniä padottu ahdistus on alkanut vyöryä paperille. Lopputulos on joka tapauksessa mestarillinen. Tämä on niitä teoksia, joiden jälkeen lukijan on pakko istua pitkään hiljaa.

David piirtää kirjaa ns. kuva edellä, jolloin kuva kertoo enemmän kuin teksti. Hän lainaa tyyliinsä mm. vanhaa Atsteekki-taidetta, jonka kaksiulotteisuuden David koki ilmentävän hyvin lapsen tapaa hahmottaa maailma ilman perspektiiviä, oli kyse sitten arjen askareista tai julmista jumalista.

 David B. signeeraamassa teostaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2013.

Äiti ei puhunut Davidille neljään vuoteen teoksen ilmestymisen jälkeen. Veljestä lääkkeet ovat tehneet niin verkkaisen, ettei hän ole koskaan saanut luettua koko kirjaa. Pikkusisko Florence on kirjoittanut kirjan alku- ja loppusanat.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot kautta maan

Naurutalon vangit

Egomania on sarjakuva, joka jakaa mielipiteet. Kyseessä on yksi viime vuosien merkittävimmistä ja samalla aliarvostetuimmista kotimaisista sarjakuva-albumeista, ainakin jos sitä katsoo tämän blogin värjäämien silmälasien läpi.

Ensimmäisellä lukemisella sarjakuvan herättämän vastarinnan ymmärtää. Yhdistelmä Tex Avery –tyyppistä vyörytystä kiedottuna Memento-tyyppiseen juoneen, jonka lukemattomat säikeet johtavat psykoottisen mielen sisään, on iso pala kenelle tahansa. Teos kannattaa lukea useampaan kertaan, sillä kerroksia riittää.

Käsikirjoitukseen on todella panostettu. Juonensäikeitä on ylenpalttisesti, mutta niitä solmitaan taiten yhteen pitkin matkaa. Teos pakottaa miettimään mistä on kyse ja vastaa herättämiinsä kysymyksiin juuri oikeaan tahtiin porrastettuna. Se on todella hyvin piirretty, erityisesti kiinnittää huomiota kuvakulmien rikas käyttö sekä huolellinen ja isotöinen väritys.

Suvantokohtia ei vauhdikkaassa tarinassa juuri ole, mutta sekin sopii yhteen albumin teeman kanssa.  Joko erittäin hyvin tehdyn taustatyön tai oman kokemuksen kautta kirjaan on saatu mukavasti kuittailua pitkin matkaa niin potilaitten kuin hoitokäytänteiden suuntaan. Antipsykoottien sivuvaikutukset ja vainoharhaisuuden ilmenemismuodot, vain pari mainitakseni, onnistutaan kuvaamaan sekä viihdyttävästi että todenmukaisesti. Hektorin herääminen sairaudentuntoon on kuvattu koskettavasti. Henkilökohtaisesti olisin suonut että tarina olisi loppunut onnellisesti tähän, mutta tekijä on valinnut toisin.

En ole suuri metasarjakuvan ystävä, mutta tässä albumissa jopa Ilpo Niskan esiintyminen palvelee irrallisuudestaan huolimatta nerokkaasti kokonaisuutta. Muiden ihmetellessä ikkunoiden takaa avautuvaa kosmista ulottuvuutta, pakkopaitaan puettu Ilpo tajuaa ainoana neljännen seinän olemassaolon, pakottaen lukijan näin miettimään, josko muidenkin harhoissa on totuuden siemen.

Olisin suonut tämän albumin kilvoittelevan 2011 sarjakuvafinlandian aivan kirkkaimmasta mitalista. Vilpittömästi toivon trilogiaksi tarkoitetulle teossarjalle jatkoa. Egon tausta jää ykkösalbumissa vielä täysin auki. Tarinassa ohimennen heitetty psykopaatti-diagnoosi ei riitä kattamaan tätä hahmoa alkuunkaan. Mielenkiinnolla odotan mitä sen takaa vielä paljastuu.

Ego pyörittää paitsi potilaita myös henkilökuntaa

Olen lukenut Egomanian jo kuudesti. Toiston myötä teoksen karnevalistisuus alkaa painua taka-alalle ja jäljelle jää viiltävän analyyttinen, sanoisin jopa kylmän realistinen, kuva elämästä vaikeiden mielenterveysongelmien hoitoon keskittyneessä laitoksessa.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan