Pieniä voittoja

Angoulêmen sarjakuvafestivaalien pääpalkinnon vuonna 2004 voittanutta Le combat ordinairea on ylistetty laajasti. Pysyvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt sarjan nimi, tarkemmin sanoen sen suomennos Pieniä voittoja, joka kiteyttää osuvasti masennuksesta ja ahdistuksesta toipuvan ihmisen matkan takaisin arkeen. Sarjakuvan on piirtänyt ja kirjoittanut ranskalainen Manu Larcenet.

Neljän albumin mittainen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö Marco lopettaa kahdeksan vuotta kestäneen terapiansa.

Terapia auttoi vähentämään välttämiskäyttäytymistä.

Marco on myös päättänyt lopettaa työnsä sotakuvaajana ja muuttaa maalle miettimään mihin elämässään ryhtyisi.  Tähän elämänsä risteyskohtaan hän asettuisi mielellään pysyvästi, mutta isän Alzheimerin tauti, vanhassa myllyssä asustava naapuri Gilbert sekä tyttöystävä Émilie repivät häntä pois omalta mukavuusalueeltaan.

Ennen isäksi ryhtymistä Marcon on kuitenkin selvitettävä itsemurhan tehneen isänsä arvoitus. Kuvatessaan isänsä työtovereita, telakalla työskentelevää ”kärsimyksen veljeskuntaa”, valokuvanäyttelyä varten, löytyy polte valokuvaamiseen uudestaan ja sen myötä hän alkaa päästä myös siviilielämässään eteenpäin.

Kerronnallisesti kirjassa käytetään kahta tekniikkaa; on ”perinteinen ranskalais-belgialainen sarjakuvatyyli” pottunokkineen ja vitseineen sekä niiden väliin harvakseen sirotellut seepiasävyiset, realistisemmin piirretyt, vakavat pohdinnat.

Kontrasti näiden välillä on todella suuri, suomalaisversiossa ehkä senkin takia, että kääntäjä Heikki Kaukorannan kieli on tuttu niin monesta vähemmän vakavasta sarjakuvasta, mm. Lucky Lukesta ja Piko & Fantasiosta. Loppua kohden karrikoidumman ilmaisun karnevalistisuus vähenee, aiheet aikuistuvat eikä tyylien ristiriitaa juuri huomaa.

Se, mikä nostaa albumisarjan tähän blogiin ovat Marcon ahdistuskohtaukset ja kuvaukset psykoterapiasta.

Ahdistuskohtaus perinteiseen sarjakuvatyyliin.

Sama realistisemmalla tyylillä ja analyyttisemmin.

Psykoanalyysi kuvattu perinteisen sterotypian mukaan.

Realistisempi tyylilaji tuo mukaan syvyyttä.

Albumisarjalla on ansionsa ja se on ilman muuta lukemisen arvoinen, mutta en voi täydestä sydämestä allekirjoittaa sen saamaa suitsutusta. Ollakseen mestariteos Pieniä voittoja on liian hajanainen. Se jättää jälkimaun johonkin oletettuun aikuissarjakuvan markkinarakoon räätälöidystä täsmätuotteesta, mutta jonka yläikäraja kuitenkin jää jonnekin kolmen-neljänkymmenen vuoden huitteille. Paikoitellen se onnistuu olemaan hyvinkin syvällinen, mutta pääsääntöisesti se vastaa omien teemojensa huutoon kovin kangistunein kaavoin.

Minulla ei lähtökohtaisesti ole ongelmaa yksinkertaisen piirrostyylin kanssa, mutta kun Larcenetilla on tapana vilautella suuria piirtäjän lahjojaan, sitä alkaa toivoa, että hän jaksaisi haastaa itsensä piirtäjänä koko sarjakuvan mitassa. Turhasta huumorista riisuttuna ja realistisemmalla tyylillä toteutettuna Pieniä voittoja olisi voinut kasvaa todella suureksi.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan

Antropologin tyyneydellä

Itsesuojeluvaisto vai mikä lie, mutta viivytin pitkään Henrik Bromanderin sarjakuvanovellikokoelman Tidigt på morgonen aloittamista. Avaustarinassa näytti olevan ainesta tähän blogiin, mutta kirjaan tartuttuani selvisi nopeasti, että koko teos on alusta loppuun täynnä erilaisia elämänhäiriöitä. Jokaisen novellin luettuaan on huojentunut siitä, että piina lopultakin loppui, mutta samalla odottaa kauhulla mitä seuraava tarina tuo tullessaan. Karkeasta piirrostyylistä ja lakonisesta kerronnastaan huolimatta erittäin vaikuttava teos siis.

Kirjan avaa tarina Niklaksesta, jolla näyttäisi olevan Aspergerin oireyhtymä. Padot, kanaalit ja muut vesirakenteet ovat hänen intohimonsa. Hän tietää niistä kaiken ja on rakentanut oman kanaalisysteeminsä läheiseen metsään. Niklaksen kiinnostusten kapea-alaisuus, jäykät rutiinit ja sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteet uhkaavat muuttaa hänen turvallisen elämänsä suunnan. Realistisen toteava, ei mikään Sademies-tarina.

Kakkostarinassa tavataan vaimonsa Kristinin traagisesti Estonia-onnettomuudessa menettänyt mies. Kun ei ole ruumista, jota haudata, ei mies pääse surutyössään eteenpäin. Hän pettyy Ruotsin valtioon, joka ei saa vainajia nostettua ja jättäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle. Patologisessa surussaan hän päättää lopulta itse nostaa Kristinin ruumiin, seitsemän vuotta onnettomuuden jälkeen.

Tapaamme myös naisen, jonka äiti sairastaa nk. välillistä Münchhausenin oireyhtymää (Münchhausen syndrome by proxy). Oireyhtymä määritellään siten, että holhoavassa asemassa oleva väittää holhokkinsa olevan sairas tai oireilevainen, tai vastaavasti aiheuttaa tälle vammoja itse. Sarjakuvan naisen ollessa pieni hänen äitinsä kidutti häntä mm. syöttämällä lääkkeitä ja työntämällä nuppineuloja tyttärensä käsivarsiin, vain jotta saisi syyn käydä lääkärissä. Näin äiti yritti saada huomiota muilta asettumalla "kärsivän vanhemman” osaan.

Sydäntä särkevä on myös tarina pariskunnasta, joka yrittää tehdä syöpään sairastuneen poikansa loppuelämästä mukavan toteuttamalla kaikki tämän toiveet. Loppukevennystäkään on turha odottaa - kirjan päättää sukellus insestiin syyllistyneen isän pään sisään. Näiden tarinoiden rinnalla kertomus irakilaisista vastarintamiehistä taistelemassa amerikkalaisia vastaan vaikuttaa suorastaan koomiselta. 

Dokumentinomaista kertomusta ranskalaisesta antropologista Bernard Padanésta voidaan pitää avainkertomuksena kirjan ymmärtämiseen. Samalla tavoin kuin tarinan Padané matkustaa Amazonin viidakkoon ja pyrki ymmärtämään täysin länsimaisesta arvojärjestelmästä poikkeavaa kulttuuria, tuntuu myös Bromander kertovan antropologin tyyneydellä ja ilman arvotusta valitsemiensa yksilöiden tarinat. Ei kuitenkaan täysin vailla myötätuntoa. Siitä lukijan myötäkärsimys. Ajatuksia herättävä kirja.

Saatavuus: Loppuunmyyty. Pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy.

Linkoava mieli

Brittiläisen Glyn Dillonin Angoulême-palkittu sarjakuvaromaani The Nao of Brown on hämmentävä teos. Se on eloisan realistisella tyylillä verkkaisesti kerrottu ja kauniisti vesiväritetty kertomus, jonka henkilöt ovat lihaa ja verta. Jos se olisi elokuva, puhuttaisiin näyttelijöiden elokuvasta, koska heillä on yllin kyllin aikaa kehittää roolihahmoilleen moniulotteiset persoonallisuudet.

Dialogi on hämmästyttävän elävää, myös silloin kuin se kulkee ilman puhetta pelkkien kuvien varassa. Pintatasolla voisi puhua sydämellisesti kirjoitetusta ihmissuhdedraamasta, mutta päähuomion vievät kuitenkin nopeasti päähenkilö Naon pakkoajatukset.

Nao on nuori  brittiläis-japanilainen nainen, joka yrittää saada kuvittajanuraansa käyntiin ja työskentelee sitä odotellessa japanilaisia kulttileluja nuorille ja aikuisille myyvässä liikkeessä, jonka omistaja on häneen ihastunut.

Japanilaislelujen alakulttuuri on rakkaudella kuvattu, ja tekijällä näyttää olevan harrastuneisuutta silläkin suunnalla. Nao asuu yhdessä sairaanhoitajakämppiksensä Taran kanssa. Tara on oppinut lukitsemaan veitset pois näkyviltä, sillä Naon pakkoajatukset ovat äärimmäisen väkivaltaisia.

Hän saattaa kadota kesken keskustelun fantasiaan, jossa

hän tappaa keskustelukumppaninsa...

...tai ainakin pahoinpitelee tämän brutaalisti. 

Hänen on vaikea istua lentokoneen hätäuloskäynnin vieressä, koska hän näkee

itsensä avaamassa sen kesken lennon ja syöksevän kaikki matkustajat kuolemaan. 

Hän pelkää ajatustensa voimaa ja pakenee niitä eristettyyn tilaan, esim. ravintolan vessaan, jossa hän koettaa karkottaa väkivaltaiset ajatuksensa ajattelemalla miellyttäviä asioita, kuten äidin hänelle osoittamaa rakkautta tai miesystävänsä korvia.

Samantapaista tekniikkaa opetetaan Suomessakin

osana dialektista käyttäytymisterapiaa.

Pesukoneella on kirjassa kansikuvasta alkaen moniulotteinen rooli, joka kasvaa kerroksia kirjan edetessä. Monista hienovaraisesti kuvatuista ihmissuhteista Naolle tärkeimmäksi nousee Gregory, pesukoneenkorjausmies. Tämä on äijämäisestä olemuksestaan huolimatta elämää miettinyt mies, jonka ajatukset resonoivat hyvin Naon pohdintojen kanssa.

Naon katoamiset ajatustensa syövereihin ja paluut maan pinnalle on uskottavasti ja vaikuttavasti kuvattu, samoin hänen kamppailunsa niitä vastaan.  Yksi voimavara on buddhismi. Meditoidessaan hän ymmärtää pakkoajatusten katkaisevan yhteyden todelliseen elämään tässä ja nyt.

Hän hyväksyy ajatuksen, että helvetti nousee hänestä itsestään, että hän on oma kiusaajansa, ja tämän hyväksyminen tuo rauhan. Hän oivaltaa, että ihminen ei välttämättä pysty kontrolloimaan ajatuksiaan, mutta että hän voi päättää, kuinka vakavasti niihin suhtautuu. Ajoittaisia takaiskuja toki tulee tämänkin jälkeen, mutta keskimäärin elämä muuttuu seesteisemmäksi ja vähemmän pelottavaksi.

Kaksisataa sivua jumalaisen kaunista vesivärjäystä aiheutti hermovaurion tekijänsä käteen, mikä todennäköisesti selittää kirjan hieman äkkinäisen lopun. Loppupuolella teosta on nimittäin neljä sivua puhdasta proosaa, joka sarjakuvamuotoon muokattuna olisi tuonut kirjaan ainakin 50 sivua lisää maalattavaa. Voi olla ettei lukijakaan olisi enää kestänyt niin suurta määrää kauneutta yhdellä kertaa. Kirjan takakannessa Tank Girlin piirtäjänä tunnettu Jamie Hewlett luonnehtii teosta näin: "Hermann Hesse tapaa Norman Rockwelliin". Vertaus kuvaa hyvin Glyn Dillonin tyyliä, mutta se ei tavoita sitä vahvaa feminiinisyyttä, jonka miespuolinen tekijä on onnistunut kirjaansa puhaltamaan.

Mainittakoon vielä, että pienenä sivujuonteena kirjassa on todenmukaisesti kuvattu aivoverenvuoto, johon siihenkin saadaan persoonallinen näkökulma.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Pääkaupunkiseudun kirjastot

Joku kirkuu metsässä

Ruotsalainen Malin Biller tunnetaan Suomessakin kenties Helsingin Sanomien vihatuimman ja lyhytaikaisimman sarjakuvan, Billerin, tekijänä. En itsekään koskaan lämmennyt tuolle sarjalle, olkoonkin, että törmätessäni siihen myöhemmin alkukielellä Hufvudstadsbladetissa, se onnistui jopa kirvoittamaan huuliltani muutaman hymyn. Jotenkin minusta aina tuntui, että mainitun huumorisarjan taustalla on hirvittävä määrä vihaa, mutta arvelin kyseessä olevan kulttuurimuurin, eli etten vain ymmärrä ruotsalaista huumoria.

Sitten luin Malin Billerin sarjakuvaromaanin muotoon puetun omaelämänkerran Om någon vrålar i skogen, vapaasti suomennettuna Jos joku kirkuu metsässä. En tiedä riittääkö se selittämään Biller-strippien aiheuttaman epämukavuuden tunteen, mutta itsenäisenä teoksena se ainakin on järkyttävä.

Malinin elämä oli onnellista 7-vuotiaaksi asti, jolloin hänen isänsä sai työpaikan Karlstadista ja koko perhe muutti Hammaröhön keskelle metsää. Siitä alkoi kymmenen vuoden helvetti.

Malinin äiti kärsi masennuksesta...

...ja isä oli alkoholisti, joka. käytti Malinia seksuaalisesti hyväkseen.

Malin alkoi nähdä aaveita, minkä päälle uskonnonopettaja onnistui saattamaan Malinin sellaiseen synnintuntoon, että hänen rukoilunsa muuttui pakonomaiseksi. Jatkuva rukoilu pilasi koulunkäynnin ja johti muihinkin ongelmiin. Murrosikä toi muassaan syömishäiriöt, koulukiusaamisen, onnettomat rakkaudet ja lopulta itsemurhayrityksen. Rankka kasvuympäristö toisin sanoen.

On hämmentävää, kuinka avoimesti, ja melkein voisi sanoa sydämellisesti, Malin kuvaa lapsuutensa kauheuksia. Kerronta on sillä tavoin armeliasta, että tasaisin väliajoin joku hupaisa lapsuusmuisto tai oivaltava näkemys naurattaa lukijaa - vaikkapa suomea puhuva finne, siis finni - mutta nauru takertuu kyllä nopeasti kurkkuun. Vihansa ja halveksuntansa Malin säästää ammattiauttajille, niille aikuisille, jotka olisivat voineet hänet pelastaa. Kyytiä saavat lastenpsykologit ja koululääkäri.

Pahimmaksi kidutusmuodoksi nimetään perheterapia.

Sarjakuva on piirretty tunnistettavaan Biller-tyyliin, mutta se on omassa viitekehyksessään strippisarjaa realistisempi. Tietty naivistisuus sopii hienosti kuvaamaan maailmaa lapsen silmin. Malinin isä vaati tytärtään hankkimaan itselleen järkevän, ei-taiteellisen, ammatin.

Albumi kuitenkin osoittaa, että suhteessa isän antamiin lähtökohtiin,

sarjakuvien piirtämisellä oli Malinille kirjaimellisesti hengenpelastava merkitys.

Om någon vrålar i skogen sai ruotsin Sarjakuva-Finlandian, Urhunden-palkinnon, vuoden 2011 parhaasta ruotsalaisesta sarjakuva-albumista.

Saatavuus: Adlibris, Pääkaupunkiseudun kirjastot

Sarjamurhaajan anamneesi

Derf Backderfin teos My Friend Dahmer on lähtökohdiltaan sellainen, että ymmärtää hyvin, miksi piirtäjän on ollut pakko tehdä tämä kirja. Backderf kävi 70-luvulla samaa koulua murrosikäisen Jeff Dahmerin kanssa. Syrjäänvetäytyvä ja hieman erikoinen Dahmer ei tehnyt aluksi Backderfiin minkäänlaista vaikutusta, mutta pian tämän huvittava cp-epileptinen imitaatio veti nuorten miesten tiet yhteen niinkin läheisesti, että Backderf jopa toimi jätkähumoristisen Dahmer Fan Clubin presidenttinä. High Schoolin jälkeen heidän tiensä erosivat. Seuraavan kerran Backderf kuuli entisestä koulukaveristaan uutisissa, joissa kerrottiin Dahmerin asunnosta löytyneen 15 miehen ruumiit, joista osia tämä oli syönyt ja joiden kappaleilla ja äärellä hän oli tyydyttänyt itseään seksuaalisesti.

12-vuotias Jeff Dahmer oli hiljainen ja näkymätön koululainen.

Nuorella Dahmerilla oli erikoinen harrastus. Hän keräsi eläinten raatoja ja sulatti niistä lihat pois kemisti-isänsä hapoilla. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään veistä luiden irrottamiseen ja pian hän jo teurasti raatonsa itse, ensin eläimiä ja lopulta ihmisiä.

Dahmer perkaa kalaa.

Dahmerin nuoruus oli traaginen: Äiti oli henkisesti epävakaa ja useita kertoja psykiatrisen osastohoidon tarpeessa. Hän söi kahtakymmentä eri reseptilääkettä vaipuen silti toistuvasti syvään masennukseen. Kotona hän sai usein epileptistyyppisiä kontrolloimattomia tärinäkohtauksia, joiden aikana hänen koko vartalonsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen.

Dahmerin äiti.

Vanhempien jatkuva riitely antoi taustamusiikin Dahmerin lapsuudelle. Kun vanhemmat erosivat, he taistelivat vain Jeffin pikkuveljestä Davesta, unohtaen lopulta Jeffin yksin asumaan tyhjään taloon.

Koulu oli Dahmerille pakopaikka kotoa. Hän on itse muistellut high school -aikojaan elämänsä parhaiksi vuosiksi. Tuolloin hän alkoi saada kavereita keksittyään persoonallisen tavan häiriköidä: 

Hän imitoi elein ja huudoin cp-vammaista epileptisen kohtauksen kynsissä.

Tämän johdosta hänen ympärilleen perustettiin pieni faniklubi, jonka presidenttinä ja myöhemmin propagandaministerinä toimi sarjakuvan tehnyt Derf Backderf.

Murrosikä toi kuitenkin uusia paineita.

Dahmer ymmärsi olevansa homoseksuaali, mikä oli parasta pitää omana tietonaan pikkukaupungissa 70-luvun Yhdysvalloissa.

Ikäänkuin homoudessa ei olisi ollut tarpeeksi sulattamista,

Dahmer ymmärsi himoitsevansa nimenomaan kuolleita miehiä.

Dahmer yritti turruttaa viettinsä alkoholilla. Hän joi koulussakin – ja paljon. Jokainen opiskelija tiesi hänen juomisestaan, mutta yksikään aikuinen ei – tai ainakaan kukaan ei siihen puuttunut. Pian Dahmer oli täysi alkoholisti, mutta kammottavat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan.

Hän muuttui oudommaksi ja pelottavammaksi ja kohta Dahmer Fan Clubin tapaamisetkin nähtiin parhaaksi järjestää ilman häntä. Pian koulun päätyttyä hän teki ensimmäisen murhansa ja tähän kirja oikeastaan päättyy.

Dahmerin tekemät murhat sekä niihin liittyvät nekrofilia ja kannibalismi ovat tehneet hänestä monien analyysiyritysten kohteen. Hänestä on kirjoitettu kirjoja ja materiaalia löytyy runsaasti myös ympäri internetiä. Backderfin kirja on linjassa näiden tekstien kanssa, mutta se rajaa pois Dahmerin hirmutyöt ja keskittyy kuvaamaan hänen kouluvuosiaan. Kirja kuvaa nuorta miestä ulkoapäin ja pyrkii ymmärtämään miten hänestä tuli se mikä tuli. Piirrostyyli ja kerronta eivät tavoita Dahmerin sisäistä todellisuutta, mutta tämänkin voi nähdä todistavan hänen ja hänen koulutovereidensa välisestä henkisestä etäisyydestä. Erinomaisen hyvin puolestaan tulee selväksi se, millaisessa henkisessä ilmapiirissä Dahmer kasvoi. Backderfin kuvitustyyli tuo mieleen 70-luvun underground-sarjakuvat, mikä luo ajankuvaa jopa tehokkaammin kuin esimerkiksi henkilöiden vaatetus.

Se mikä tekee tästä kirjasta ainutlaatuisen on luonnollisesti Backderfin oma kokemus Dahmerista luokkatoverina. Dahmer erottui erikoisena hahmona, muttei hän kuitenkaan ollut samalla tavoin ”avoimesti hullu” kuin jotkut hänen koulutovereistaan. Mitä lähemmäksi koulun loppuminen tuli, sitä pelottavammalta hän alkoi nuoresta Backderfistä tuntua. Hän oli yksi niistä koulutovereista, joihin kukaan ei halunnut jatkossa olla missään yhteydessä. Backderfin oman trauman voimakkuus jää hieman epäselväksi. Hän kyllä mainitsee ”entä jos” –ajatuksen, mutta jotenkin tulee tunne ettei hän joko halua puhua siitä tai ettei hän ole saanut purettua sitä vielä itsestään, ei edes tämän sarjakuvan myötä.

Sarjakuville epätyypilliseen tapaan kirjan lopussa on laaja kommenttiosio, jossa Backderf käy läpi kohtaus kohtaukselta taustoja, lähteitä ja lähdekritiikkiä. Tässä osiossa hän mm. ampuu alas väitteen siitä, että Dahmeria olisi käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Myönnän itsekin miettineeni tätä mahdollisuutta kirjaa lukiessani, koska se olisi selittänyt montaa asiaa Dahmerin oirehdinnassa.

Se, että Dahmer kuuli ääniä, on sivuutettu sarjakuvassa yhdellä sivulla, eikä äänten sisältöä avata lainkaan. Sarjakuva ei ota kantaa siihen, tekikö Dahmer murhansa psykoottisessa tilassa äänten yllyttämänä. Oikeuden mielestä hänen toimintansa oli liian suunnitelmallista tähän. Psykologit olivat keskenään erimielisiä oliko Dahmer tekohetkellä syyntakeeton vai ei. He olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Dahmer kärsi vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, päihderiippuvuudesta, seksuaalisista käyttäytymis- ja kohdehäiriöistä sekä rajatilapersoonallisuudesta.

Olivat todelliset diagnoosit mitkä hyvänsä, Derf Backderf uskoo vahvasti, ettei Dahmerin tie hirviöksi ollut tähtiin kirjoitettu. Jos vain aikuiset hänen elämässään eivät olisi olleet niin anteeksiantamattoman sokeita tai välinpitämättömiä, olisivat hänen uhrinsa todennäköisesti elossa tänäkin päivänä. Tätä sietää miettiä: My Friend Dahmerissa on paljon samaa kuin aiemmin esitellyssä Swallow Me Wholessa. Molemmissa nimenomaan omat ikätoverit ovat päähenkilöä tehokkaimmin yhteiskuntaan sitova ja vointia parhaiten kannatteleva tekijä.  Swallow Me Wholessa aikuiset yrittivät auttaa, antoivat mahdollisuuksia pärjäämiseen ja järjestivät lääkitystä, mutta silti tauti jatkoi kulkuaan. Outo yhteensattuma sekin, että molemmissa kirjoissa päähenkilö varastaa koulusta säilöttyjä eläimiä.

Tämä sarjakuva jää pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa

Poikaystäväni on psykopaatti

Edellisessä lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä kirjoituksessa tuli pohdittua josko tasa-arvoon kasvatettu skandinaavinen nainen käyttäytyisi eri lailla nyrkin alla kuin ranskalainen sisarensa. Kysymykseen vastaa ruotsalaisen Åsa Grenvallin läpimurtosarjakuva Seitsemäs kerros, joka on omaelämänkerrallinen kertomus psykopaattisen poikaystävän kanssa vietetystä ajanjaksosta.

Nuori Åsa muuttaa pois kotoaan Kalmariin kansanopistoon opiskelemaan. Huonosta itsetunnosta ja yksinäisyydestä kärsinyt nainen löytää kansanopistolta samanhenkisiä ystäviä ja pian myös itselleen poikaystävän, Nilsin. Nils haluaa heidän jättävän menneisyyden taakseen ja aloittavan uuden elämän.

Hyvin nopeasti selviää, että Nils on sairaalloisen mustasukkainen. Mitä tahansa Åsa tekeekään, tulkitsee Nils sen todisteeksi siitä, että hän himoitsee muita miehiä. Nils myös suhtautuu äärimmäisen halveksivasti heidän yhteisiin tuttaviinsa. Åsa ajattelee mustasukkaisuuden olevan merkki Nilsin suunnattomasta rakkaudesta häntä kohtaan.

Se, että Nils ei arvosta muita ihmisiä, vaivaa Åsaa, mutta

saa hänet toisaalta tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi.

Nilsin raivokohtaukset saavat kuitenkin Åsan hämmennyksiin. Hän ei tiedä mitä Nilsin irrationaalisiin syytöksiin pitäisi vastata ja alkaa myötäillä ja pyydellä anteeksi. Pikkuhiljaa hän alkaa luopua omasta persoonastaan tehdäkseen mieliksi Nilsille.

Kaikki oma kuuluu siihen vanhaan, jonka he olivat yhdessä luvanneet jättää taakseen. Niinpä Åsa luopuu vaatteistaan, koruistaan, meikeistään, julisteistaan – lopulta myös päiväkirjoistaan ja ystävistään. Ja koko ajan Nils vain syyttää. Hänen syytöksensä ovat epämääräisiä tyyliin ”sinä tiedät kyllä mitä olet tehnyt”.

Nils muistutta sadan vuoden takaista saarnamiestä, joka lietsoo seurakuntansa synnintuntoa antaen ymmärtää, että Jumala kyllä tietää heidän syntinsä – vaikkeivat he niitä itse tietäisikään.

Nilsin kielenkäyttö on brutaalia huutoa.

Välitunneilla Åsa juoksee nopeasti Nilsin kainaloon, ettei tämä vain näkisi hänen puhuvan kenenkään kanssa ja suuttuisi. Hän tapittaa koko ajan Nilsin silmiin, ettei tämä kuvittelisi hänen katselevan jotain toista.

Opiskelutoverit tulkitsevat pelokkaan läheisyyden merkiksi suuresta rakkaudesta.

Nilsin raivokohtaukset muuttuvat kerta kerralta voimakkaammiksi ja hänen suhtautumisensa Åsaan yhä halveksivammaksi. Lopulta suhteeseen astuu väkivalta.

Elämää psykopaatin kanssa.

Åsa tietää entuudestaan, että jos mies lyö, on heti lähdettävä suhteesta. Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun on katkonut kaikki muut ihmissuhteet ja päähän on iskostunut syyllisyys siitä, että on itse aiheuttanut kaiken. Entä jos hän epäonnistuisi ja joutuisi palaamaan Nilsin luo – millainen rangaistus siitä seuraisikaan.

Pahoinpitely, vahtiminen ja syyttely saavat jatkua, kunnes yksi liikkuvassa autossa tapahtunut erityisen puistattava pahoinpitely herättää Åsan horroksesta ja saa hänet jättämään Nilsin. Syyllisyys painaa tästäkin päätöksestä, mutta onnekseen hän kertoo tapahtuneesta muille ihmisille, jotka saattavat hänet viranomaisten puheille. Omakuvan palauttaminen on pitkä prosessi, eikä se suju ilman takaiskuja. Åsa ei vielä kirjan tekemisen aikoihinkaan ole päässyt kokonaan peloistaan eroon.

Kansa ja oikeuspsykiatria kutsuvat Nilsin kaltaista ihmistä psykopaatiksi. ”Siviilipsykiatrian” käyttämä diagnoosi on epäsosiaalinen persoonallisuus. DSM-IV-ohjeistuksen perusteella Nils täyttää sekä epäsosiaalisen persoonallisuuden että narsistisen persoonallisuuden diagnostiset kriteerit.

Teosta lukiessa ihmettelee paitsi Nilsin käytöstä myös sitä miksi Åsa ei lähde suhteesta.

Piirtäjä lukee lukijan ajatukset.

Jos vertaan Åsan tarinaa niihin muutamaan psykopaatin puolisoon, joita olen hoitanut, on Åsalla onnea sikäli, ettei heillä ole yhteistä lasta eikä Åsa ole ollut miehestään taloudellisesti riippuvainen. Ihmisten sitoutuminen omaan parisuhteeseensa vaikuttaa olevan sillä tavoin epätasapainossa, että osa ihmisistä lähtee suhteesta heti ensimmäisen tylsän hetken tullen, mutta toiset eivät ymmärrä poistua vaikka silitysraudalla hakattaisiin.

Alistuminen kumppanin mielivaltaan ei ole vain naisten ongelma. Olen hoitanut myös raamikasta töissä käyvää miestä, jonka työtön avovaimo pahoinpiteli häntä kaikin mahdollisin apuvälinein miehen omassa kodissa.

Rakkaus ei ole sairaus eikä läheisriippuvuudelle ole virallisia kriteerejä, mutta jotain tälle kyvyttömyydelle ajatella omaa parastaan pitäisi pystyä tekemään. Oirekuvalle tyypillisesti Åsakin miettii itsemurhaa ratkaisuna ennen kuin päätyy eroon.

Joidenkin matka päättyy tähän.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa sekä kirjastot kautta maan.