keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Sarjamurhaajan anamneesi

Derf Backderfin teos My Friend Dahmer on lähtökohdiltaan sellainen, että ymmärtää hyvin, miksi piirtäjän on ollut pakko tehdä tämä kirja. Backderf kävi 70-luvulla samaa koulua murrosikäisen Jeff Dahmerin kanssa. Syrjäänvetäytyvä ja hieman erikoinen Dahmer ei tehnyt aluksi Backderfiin minkäänlaista vaikutusta, mutta pian tämän huvittava cp-epileptinen imitaatio veti nuorten miesten tiet yhteen niinkin läheisesti, että Backderf jopa toimi jätkähumoristisen Dahmer Fan Clubin presidenttinä. High Schoolin jälkeen heidän tiensä erosivat. Seuraavan kerran Backderf kuuli entisestä koulukaveristaan uutisissa, joissa kerrottiin Dahmerin asunnosta löytyneen 15 miehen ruumiit, joista osia tämä oli syönyt ja joiden kappaleilla ja äärellä hän oli tyydyttänyt itseään seksuaalisesti.

12-vuotias Jeff Dahmer oli hiljainen ja näkymätön koululainen.

Nuorella Dahmerilla oli erikoinen harrastus. Hän keräsi eläinten raatoja ja sulatti niistä lihat pois kemisti-isänsä hapoilla. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään veistä luiden irrottamiseen ja pian hän jo teurasti raatonsa itse, ensin eläimiä ja lopulta ihmisiä.

Dahmer perkaa kalaa.

Dahmerin nuoruus oli traaginen: Äiti oli henkisesti epävakaa ja useita kertoja psykiatrisen osastohoidon tarpeessa. Hän söi kahtakymmentä eri reseptilääkettä vaipuen silti toistuvasti syvään masennukseen. Kotona hän sai usein epileptistyyppisiä kontrolloimattomia tärinäkohtauksia, joiden aikana hänen koko vartalonsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen.

Dahmerin äiti.


Vanhempien jatkuva riitely antoi taustamusiikin Dahmerin lapsuudelle. Kun vanhemmat erosivat, he taistelivat vain Jeffin pikkuveljestä Davesta, unohtaen lopulta Jeffin yksin asumaan tyhjään taloon.

Koulu oli Dahmerille pakopaikka kotoa. Hän on itse muistellut high school -aikojaan elämänsä parhaiksi vuosiksi. Tuolloin hän alkoi saada kavereita keksittyään persoonallisen tavan häiriköidä: 

Hän imitoi elein ja huudoin cp-vammaista epileptisen kohtauksen kynsissä.


Tämän johdosta hänen ympärilleen perustettiin pieni faniklubi, jonka presidenttinä ja myöhemmin propagandaministerinä toimi sarjakuvan tehnyt Derf Backderf.

Murrosikä toi kuitenkin uusia paineita.

Dahmer ymmärsi olevansa homoseksuaali, mikä oli parasta pitää omana tietonaan pikkukaupungissa 70-luvun Yhdysvalloissa.

Ikäänkuin homoudessa ei olisi ollut tarpeeksi sulattamista,
Dahmer ymmärsi himoitsevansa nimenomaan kuolleita miehiä.

Dahmer yritti turruttaa viettinsä alkoholilla. Hän joi koulussakin – ja paljon. Jokainen opiskelija tiesi hänen juomisestaan, mutta yksikään aikuinen ei – tai ainakaan kukaan ei siihen puuttunut. Pian Dahmer oli täysi alkoholisti, mutta kammottavat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan.


Hän muuttui oudommaksi ja pelottavammaksi ja kohta Dahmer Fan Clubin tapaamisetkin nähtiin parhaaksi järjestää ilman häntä. Pian koulun päätyttyä hän teki ensimmäisen murhansa ja tähän kirja oikeastaan päättyy.

Dahmerin tekemät murhat sekä niihin liittyvät nekrofilia ja kannibalismi ovat tehneet hänestä monien analyysiyritysten kohteen. Hänestä on kirjoitettu kirjoja ja materiaalia löytyy runsaasti myös ympäri internetiä. Backderfin kirja on linjassa näiden tekstien kanssa, mutta se rajaa pois Dahmerin hirmutyöt ja keskittyy kuvaamaan hänen kouluvuosiaan. Kirja kuvaa nuorta miestä ulkoapäin ja pyrkii ymmärtämään miten hänestä tuli se mikä tuli. Piirrostyyli ja kerronta eivät tavoita Dahmerin sisäistä todellisuutta, mutta tämänkin voi nähdä todistavan hänen ja hänen koulutovereidensa välisestä henkisestä etäisyydestä. Erinomaisen hyvin puolestaan tulee selväksi se, millaisessa henkisessä ilmapiirissä Dahmer kasvoi. Backderfin kuvitustyyli tuo mieleen 70-luvun underground-sarjakuvat, mikä luo ajankuvaa jopa tehokkaammin kuin esimerkiksi henkilöiden vaatetus.

Se mikä tekee tästä kirjasta ainutlaatuisen on luonnollisesti Backderfin oma kokemus Dahmerista luokkatoverina. Dahmer erottui erikoisena hahmona, muttei hän kuitenkaan ollut samalla tavoin ”avoimesti hullu” kuin jotkut hänen koulutovereistaan. Mitä lähemmäksi koulun loppuminen tuli, sitä pelottavammalta hän alkoi nuoresta Backderfistä tuntua. Hän oli yksi niistä koulutovereista, joihin kukaan ei halunnut jatkossa olla missään yhteydessä. Backderfin oman trauman voimakkuus jää hieman epäselväksi. Hän kyllä mainitsee ”entä jos” –ajatuksen, mutta jotenkin tulee tunne ettei hän joko halua puhua siitä tai ettei hän ole saanut purettua sitä vielä itsestään, ei edes tämän sarjakuvan myötä.

Sarjakuville epätyypilliseen tapaan kirjan lopussa on laaja kommenttiosio, jossa Backderf käy läpi kohtaus kohtaukselta taustoja, lähteitä ja lähdekritiikkiä. Tässä osiossa hän mm. ampuu alas väitteen siitä, että Dahmeria olisi käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Myönnän itsekin miettineeni tätä mahdollisuutta kirjaa lukiessani, koska se olisi selittänyt montaa asiaa Dahmerin oirehdinnassa.


Se, että Dahmer kuuli ääniä, on sivuutettu sarjakuvassa yhdellä sivulla, eikä äänten sisältöä avata lainkaan. Sarjakuva ei ota kantaa siihen, tekikö Dahmer murhansa psykoottisessa tilassa äänten yllyttämänä. Oikeuden mielestä hänen toimintansa oli liian suunnitelmallista tähän. Psykologit olivat keskenään erimielisiä oliko Dahmer tekohetkellä syyntakeeton vai ei. He olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Dahmer kärsi vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, päihderiippuvuudesta, seksuaalisista käyttäytymis- ja kohdehäiriöistä sekä rajatilapersoonallisuudesta.

Olivat todelliset diagnoosit mitkä hyvänsä, Derf Backderf uskoo vahvasti, ettei Dahmerin tie hirviöksi ollut tähtiin kirjoitettu. Jos vain aikuiset hänen elämässään eivät olisi olleet niin anteeksiantamattoman sokeita tai välinpitämättömiä, olisivat hänen uhrinsa todennäköisesti elossa tänäkin päivänä. Tätä sietää miettiä: My Friend Dahmerissa on paljon samaa kuin aiemmin esitellyssä Swallow Me Wholessa. Molemmissa nimenomaan omat ikätoverit ovat päähenkilöä tehokkaimmin yhteiskuntaan sitova ja vointia parhaiten kannatteleva tekijä.  Swallow Me Wholessa aikuiset yrittivät auttaa, antoivat mahdollisuuksia pärjäämiseen ja järjestivät lääkitystä, mutta silti tauti jatkoi kulkuaan. Outo yhteensattuma sekin, että molemmissa kirjoissa päähenkilö varastaa koulusta säilöttyjä eläimiä.

Tämä sarjakuva jää pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti