Kaatumatautisen vuori

David B:n omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani L'Ascension du Haut Mal on saanut suomenkieliseksi nimekseen Epileptikko. Suora käännös olisikin ollut vaikea, sillä kyseessä on sanaleikki. Haut mal kääntyy suomeksi kaatumataudiksi - kyseessä on toisin sanoen epilepsian vanha nimitys. Haut tarkoittaa itsenäisenä sanana korkeaa ja taivaallista, mal paitsi sairautta myös pahuutta. 

L'Ascension du Haut Mal

tarkoittaa näin ollen kapuamista kohti 

korkeaa pahuutta/taivaallista sairautta/epilepsiaa.

Miten tämän nyt sitten ymmärrettävästi kääntäisi niin, että kaikki merkitykset säilyisivät? Muillakin kielillä kääntäjät ovat luovuttaneet ja nimenneet teoksen Epileptikoksi. Olkoon siis, mutta alkuperäinen nimi tiivistää olennaisen koko kirjasta.

Kirja alkaa lopusta, siitä hetkestä, kun Pierre-François eli David B. tapaa isoveljensä Jean-Christophen pitkän tauon jälkeen vanhempiensa kylpyhuoneessa, eikä ole tunnistaa tämän lääkkeiden turvottamaa ja taudin runtelemaa olemusta. Jean-Christophen vartalo on täynnä arpia ja hänen hampaansa ovat pudonneet. Tapa, jolla sairaus oli piirtänyt jälkensä veljen vartaloon, antaa Davidille mallin kuinka epilepsiaa voisi kuvata graafisesti. Katolisena lapsena David oli aina mieltänyt sairaan veljensä sisällä asuneen jonkinlaisen pahuuden, joka nyt aikuisiässä näyttäytyi tämän iholla konkreettisina merkkeinä.

Sarjakuvassa taudin symboliksi valikoituu lohikäärme.

Leikkaus vuoteen 1964 jolloin David B. oli 5-vuotias, Jean-Christophe seitsemän ja heidän siskonsa Florence 4-vuotias. Tuolloin, kesken leikin, Jean-Christophe saa ensimmäisen epileptisen kohtauksensa. Hänet viedään lääkäriin, useampaankin, kunnes eräs heistä esittää ratkaisuksi aivokirurgiaa. 

Perhe päätyy kuitenkin tuolloin pinnalle nousseeseen

makrobioottiseen hoitoon, joka tehoaakin hetkeksi.

Pian esiin nousevat vaihtoehtoyhteisön sisäiset ristiriidat, vallankäyttö ja ahneus. Vanhemmat löytävät uusia uskomushoitoja – loputtomasti. Aina uuteen hoitomuotoon siirryttäessä David uskoo lujasti tämän vihdoin parantavan veljensä sairauden. Kerta kerran jälkeen hän saa pettyä katkerasti. Pikkuhiljaa illuusiot murenevat. 

Vanhemmat ovat aivan hukassa. Sisarukset oireilevat.

Veljesten voimasuhteet muuttuvat. Isoveli on aina ollut Davidille esikuva, mutta sairauden myötä hän ei enää kykene vastaamaan tähän huutoon. Se katkeroittaa myös Jean-Christophen, joka ei enää saa toimia leikeissä johtajana, joksi hänen ikänsä ja esikoisuutensa olisivat hänet ilman sairautta aateloittaneet.

David B. Kuvaa epilepsiaa ulkoa päin, näyttämällä veljen kohtauksen etenemisen. Hän yrittää ymmärtää sen sisintä oman tuskansa kautta. Tautia omakohtaisesti kokematta on vaikea arvioida, miten hyvin David jälkimmäisessä onnistuu, mutta kirjan arvo onkin toisaalla Se, että alussa protestoin Epileptikko-nimeä vastaan, johtuu siitä, että kyseessä ei ole epileptikon tarina, vaan kuvaus perheen ja erityisesti pikkuveli Davidin kiirastulesta läpi omaisen sairauden. Teoksen ansio onkin siinä, että näyttää harvinaisen rehellisesti, kuinka yhden perheenjäsenen vakava sairaus vääjäämättä sairastuttaa koko perheen.

Sairauden stigmaa kantaa koko perhe.

Sairas perheenjäsen herättää omaisissa monenlaisia tunteita.

Suurimman huomion teoksessa vie tekijän oman lapsuuden henkinen tila. Syistä, joita ei avata, David B on lapsuudessaan tavattoman, jopa pakkomielteisen, kiinnostunut sodista. Hän sanoo sen kuvastavan raivoaan ja uskoo isoveljensä epilepsian olevan saman raivon ilmentymä.

Veljekset

David 11 v.

Mutta mistä tämä raivo tulee? Sitä lukija miettii pitkin kirjaa. Isoveljen sairaus ilman muuta ruokkii vihaa ja aiheuttaa ahdistusta, mutta ne näyttävät olleen olemassa jo ennen tämän sairastumista. 

David kätkee tuskansa, rakentaa ympärilleen suojaksi haarniskaa ja keskustelee aaveiden kanssa. Pikkusisko Florence yrittää itsemurhaa ja kärsii pitkään mielenterveysongelmista. Sairastunut isoveli Jean-Christophe ihailee diktaattoreita, mm. Hitleriä ja Stalinia. 

David B. tuntee sähkön ritisevän myös omissa aivoissaan, mutta hän taistelee raivoisasti vastaan ja voittaa. Jean-Christophe taas sanoo valinneensa sairautensa ja perhe tuntuu olevan tästä samaa mieltä. Omaiset epäilevät taudin syyksi syyksi laiskuutta elämän edessä ja vastuun pakoilua. Sen verran vakuuttavilta kohtaukset kirjassa näyttävät, että en menisi suoralta kädeltä kiistämään niiden neurologista taustaa. Silti, kun pohtii veljesten raivoa ja siskon aggressiota itseään kohtaan, alkaa tuntua mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, että epilepsia onkin pakopaikka traumasta. Monet yksityiskohdat kirjassa nostavat epäilyn Jean-Christophen kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mahdollisesti perheen kaikki kolme lasta ovat insestin uhreja, vaikka tätä ei kirjassa sanota.

Miksi Jean-Christophe alistuu tähän?

Miksi kiinnostus pieniin lapsiin?

Miksi juuri isän pitää kylvettää hänet?

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla haastateltu David B. Kertoo piirtämisen tehneen hänelle hyvää sekä henkisesti että fyysisesti, vaikka jotkut osiot tekivät niin kipeää, että hänen oli pakko itkeä. Davidilla ei ollut valmista käsikirjoitusta, hän vain alkoi piirtää. Perheensä kanssa keskustellen hän rekonstruoi tapahtumat ja niiden järjestyksen ja palautti mieleensä jo unohtuneita asioita.

Terapeuttisen merkityksen kannalta tämä on varmasti ollut hyvä metodi. Liki 400-sivuisen järkäleen käsikirjoituksen sommitteleminen olisi todennäköisesti ollut mahdotonta, kun vuosikymmeniä padottu ahdistus on alkanut vyöryä paperille. Lopputulos on joka tapauksessa mestarillinen. Tämä on niitä teoksia, joiden jälkeen lukijan on pakko istua pitkään hiljaa.

David piirtää kirjaa ns. kuva edellä, jolloin kuva kertoo enemmän kuin teksti. Hän lainaa tyyliinsä mm. vanhaa Atsteekki-taidetta, jonka kaksiulotteisuuden David koki ilmentävän hyvin lapsen tapaa hahmottaa maailma ilman perspektiiviä, oli kyse sitten arjen askareista tai julmista jumalista.

 David B. signeeraamassa teostaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2013.

Äiti ei puhunut Davidille neljään vuoteen teoksen ilmestymisen jälkeen. Veljestä lääkkeet ovat tehneet niin verkkaisen, ettei hän ole koskaan saanut luettua koko kirjaa. Pikkusisko Florence on kirjoittanut kirjan alku- ja loppusanat.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot kautta maan

Naurutalon vangit

Egomania on sarjakuva, joka jakaa mielipiteet. Kyseessä on yksi viime vuosien merkittävimmistä ja samalla aliarvostetuimmista kotimaisista sarjakuva-albumeista, ainakin jos sitä katsoo tämän blogin värjäämien silmälasien läpi.

Ensimmäisellä lukemisella sarjakuvan herättämän vastarinnan ymmärtää. Yhdistelmä Tex Avery –tyyppistä vyörytystä kiedottuna Memento-tyyppiseen juoneen, jonka lukemattomat säikeet johtavat psykoottisen mielen sisään, on iso pala kenelle tahansa. Teos kannattaa lukea useampaan kertaan, sillä kerroksia riittää.

Käsikirjoitukseen on todella panostettu. Juonensäikeitä on ylenpalttisesti, mutta niitä solmitaan taiten yhteen pitkin matkaa. Teos pakottaa miettimään mistä on kyse ja vastaa herättämiinsä kysymyksiin juuri oikeaan tahtiin porrastettuna. Se on todella hyvin piirretty, erityisesti kiinnittää huomiota kuvakulmien rikas käyttö sekä huolellinen ja isotöinen väritys.

Suvantokohtia ei vauhdikkaassa tarinassa juuri ole, mutta sekin sopii yhteen albumin teeman kanssa.  Joko erittäin hyvin tehdyn taustatyön tai oman kokemuksen kautta kirjaan on saatu mukavasti kuittailua pitkin matkaa niin potilaitten kuin hoitokäytänteiden suuntaan. Antipsykoottien sivuvaikutukset ja vainoharhaisuuden ilmenemismuodot, vain pari mainitakseni, onnistutaan kuvaamaan sekä viihdyttävästi että todenmukaisesti. Hektorin herääminen sairaudentuntoon on kuvattu koskettavasti. Henkilökohtaisesti olisin suonut että tarina olisi loppunut onnellisesti tähän, mutta tekijä on valinnut toisin.

En ole suuri metasarjakuvan ystävä, mutta tässä albumissa jopa Ilpo Niskan esiintyminen palvelee irrallisuudestaan huolimatta nerokkaasti kokonaisuutta. Muiden ihmetellessä ikkunoiden takaa avautuvaa kosmista ulottuvuutta, pakkopaitaan puettu Ilpo tajuaa ainoana neljännen seinän olemassaolon, pakottaen lukijan näin miettimään, josko muidenkin harhoissa on totuuden siemen.

Olisin suonut tämän albumin kilvoittelevan 2011 sarjakuvafinlandian aivan kirkkaimmasta mitalista. Vilpittömästi toivon trilogiaksi tarkoitetulle teossarjalle jatkoa. Egon tausta jää ykkösalbumissa vielä täysin auki. Tarinassa ohimennen heitetty psykopaatti-diagnoosi ei riitä kattamaan tätä hahmoa alkuunkaan. Mielenkiinnolla odotan mitä sen takaa vielä paljastuu.

Ego pyörittää paitsi potilaita myös henkilökuntaa

Olen lukenut Egomanian jo kuudesti. Toiston myötä teoksen karnevalistisuus alkaa painua taka-alalle ja jäljelle jää viiltävän analyyttinen, sanoisin jopa kylmän realistinen, kuva elämästä vaikeiden mielenterveysongelmien hoitoon keskittyneessä laitoksessa.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan

Pieniä voittoja

Angoulêmen sarjakuvafestivaalien pääpalkinnon vuonna 2004 voittanutta Le combat ordinairea on ylistetty laajasti. Pysyvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt sarjan nimi, tarkemmin sanoen sen suomennos Pieniä voittoja, joka kiteyttää osuvasti masennuksesta ja ahdistuksesta toipuvan ihmisen matkan takaisin arkeen. Sarjakuvan on piirtänyt ja kirjoittanut ranskalainen Manu Larcenet.

Neljän albumin mittainen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö Marco lopettaa kahdeksan vuotta kestäneen terapiansa.

Terapia auttoi vähentämään välttämiskäyttäytymistä.

Marco on myös päättänyt lopettaa työnsä sotakuvaajana ja muuttaa maalle miettimään mihin elämässään ryhtyisi.  Tähän elämänsä risteyskohtaan hän asettuisi mielellään pysyvästi, mutta isän Alzheimerin tauti, vanhassa myllyssä asustava naapuri Gilbert sekä tyttöystävä Émilie repivät häntä pois omalta mukavuusalueeltaan.

Ennen isäksi ryhtymistä Marcon on kuitenkin selvitettävä itsemurhan tehneen isänsä arvoitus. Kuvatessaan isänsä työtovereita, telakalla työskentelevää ”kärsimyksen veljeskuntaa”, valokuvanäyttelyä varten, löytyy polte valokuvaamiseen uudestaan ja sen myötä hän alkaa päästä myös siviilielämässään eteenpäin.

Kerronnallisesti kirjassa käytetään kahta tekniikkaa; on ”perinteinen ranskalais-belgialainen sarjakuvatyyli” pottunokkineen ja vitseineen sekä niiden väliin harvakseen sirotellut seepiasävyiset, realistisemmin piirretyt, vakavat pohdinnat.

Kontrasti näiden välillä on todella suuri, suomalaisversiossa ehkä senkin takia, että kääntäjä Heikki Kaukorannan kieli on tuttu niin monesta vähemmän vakavasta sarjakuvasta, mm. Lucky Lukesta ja Piko & Fantasiosta. Loppua kohden karrikoidumman ilmaisun karnevalistisuus vähenee, aiheet aikuistuvat eikä tyylien ristiriitaa juuri huomaa.

Se, mikä nostaa albumisarjan tähän blogiin ovat Marcon ahdistuskohtaukset ja kuvaukset psykoterapiasta.

Ahdistuskohtaus perinteiseen sarjakuvatyyliin.

Sama realistisemmalla tyylillä ja analyyttisemmin.

Psykoanalyysi kuvattu perinteisen sterotypian mukaan.

Realistisempi tyylilaji tuo mukaan syvyyttä.

Albumisarjalla on ansionsa ja se on ilman muuta lukemisen arvoinen, mutta en voi täydestä sydämestä allekirjoittaa sen saamaa suitsutusta. Ollakseen mestariteos Pieniä voittoja on liian hajanainen. Se jättää jälkimaun johonkin oletettuun aikuissarjakuvan markkinarakoon räätälöidystä täsmätuotteesta, mutta jonka yläikäraja kuitenkin jää jonnekin kolmen-neljänkymmenen vuoden huitteille. Paikoitellen se onnistuu olemaan hyvinkin syvällinen, mutta pääsääntöisesti se vastaa omien teemojensa huutoon kovin kangistunein kaavoin.

Minulla ei lähtökohtaisesti ole ongelmaa yksinkertaisen piirrostyylin kanssa, mutta kun Larcenetilla on tapana vilautella suuria piirtäjän lahjojaan, sitä alkaa toivoa, että hän jaksaisi haastaa itsensä piirtäjänä koko sarjakuvan mitassa. Turhasta huumorista riisuttuna ja realistisemmalla tyylillä toteutettuna Pieniä voittoja olisi voinut kasvaa todella suureksi.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan

Antropologin tyyneydellä

Itsesuojeluvaisto vai mikä lie, mutta viivytin pitkään Henrik Bromanderin sarjakuvanovellikokoelman Tidigt på morgonen aloittamista. Avaustarinassa näytti olevan ainesta tähän blogiin, mutta kirjaan tartuttuani selvisi nopeasti, että koko teos on alusta loppuun täynnä erilaisia elämänhäiriöitä. Jokaisen novellin luettuaan on huojentunut siitä, että piina lopultakin loppui, mutta samalla odottaa kauhulla mitä seuraava tarina tuo tullessaan. Karkeasta piirrostyylistä ja lakonisesta kerronnastaan huolimatta erittäin vaikuttava teos siis.

Kirjan avaa tarina Niklaksesta, jolla näyttäisi olevan Aspergerin oireyhtymä. Padot, kanaalit ja muut vesirakenteet ovat hänen intohimonsa. Hän tietää niistä kaiken ja on rakentanut oman kanaalisysteeminsä läheiseen metsään. Niklaksen kiinnostusten kapea-alaisuus, jäykät rutiinit ja sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteet uhkaavat muuttaa hänen turvallisen elämänsä suunnan. Realistisen toteava, ei mikään Sademies-tarina.

Kakkostarinassa tavataan vaimonsa Kristinin traagisesti Estonia-onnettomuudessa menettänyt mies. Kun ei ole ruumista, jota haudata, ei mies pääse surutyössään eteenpäin. Hän pettyy Ruotsin valtioon, joka ei saa vainajia nostettua ja jättäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle. Patologisessa surussaan hän päättää lopulta itse nostaa Kristinin ruumiin, seitsemän vuotta onnettomuuden jälkeen.

Tapaamme myös naisen, jonka äiti sairastaa nk. välillistä Münchhausenin oireyhtymää (Münchhausen syndrome by proxy). Oireyhtymä määritellään siten, että holhoavassa asemassa oleva väittää holhokkinsa olevan sairas tai oireilevainen, tai vastaavasti aiheuttaa tälle vammoja itse. Sarjakuvan naisen ollessa pieni hänen äitinsä kidutti häntä mm. syöttämällä lääkkeitä ja työntämällä nuppineuloja tyttärensä käsivarsiin, vain jotta saisi syyn käydä lääkärissä. Näin äiti yritti saada huomiota muilta asettumalla "kärsivän vanhemman” osaan.

Sydäntä särkevä on myös tarina pariskunnasta, joka yrittää tehdä syöpään sairastuneen poikansa loppuelämästä mukavan toteuttamalla kaikki tämän toiveet. Loppukevennystäkään on turha odottaa - kirjan päättää sukellus insestiin syyllistyneen isän pään sisään. Näiden tarinoiden rinnalla kertomus irakilaisista vastarintamiehistä taistelemassa amerikkalaisia vastaan vaikuttaa suorastaan koomiselta. 

Dokumentinomaista kertomusta ranskalaisesta antropologista Bernard Padanésta voidaan pitää avainkertomuksena kirjan ymmärtämiseen. Samalla tavoin kuin tarinan Padané matkustaa Amazonin viidakkoon ja pyrki ymmärtämään täysin länsimaisesta arvojärjestelmästä poikkeavaa kulttuuria, tuntuu myös Bromander kertovan antropologin tyyneydellä ja ilman arvotusta valitsemiensa yksilöiden tarinat. Ei kuitenkaan täysin vailla myötätuntoa. Siitä lukijan myötäkärsimys. Ajatuksia herättävä kirja.

Saatavuus: Loppuunmyyty. Pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy.

Linkoava mieli

Brittiläisen Glyn Dillonin Angoulême-palkittu sarjakuvaromaani The Nao of Brown on hämmentävä teos. Se on eloisan realistisella tyylillä verkkaisesti kerrottu ja kauniisti vesiväritetty kertomus, jonka henkilöt ovat lihaa ja verta. Jos se olisi elokuva, puhuttaisiin näyttelijöiden elokuvasta, koska heillä on yllin kyllin aikaa kehittää roolihahmoilleen moniulotteiset persoonallisuudet.

Dialogi on hämmästyttävän elävää, myös silloin kuin se kulkee ilman puhetta pelkkien kuvien varassa. Pintatasolla voisi puhua sydämellisesti kirjoitetusta ihmissuhdedraamasta, mutta päähuomion vievät kuitenkin nopeasti päähenkilö Naon pakkoajatukset.

Nao on nuori  brittiläis-japanilainen nainen, joka yrittää saada kuvittajanuraansa käyntiin ja työskentelee sitä odotellessa japanilaisia kulttileluja nuorille ja aikuisille myyvässä liikkeessä, jonka omistaja on häneen ihastunut.

Japanilaislelujen alakulttuuri on rakkaudella kuvattu, ja tekijällä näyttää olevan harrastuneisuutta silläkin suunnalla. Nao asuu yhdessä sairaanhoitajakämppiksensä Taran kanssa. Tara on oppinut lukitsemaan veitset pois näkyviltä, sillä Naon pakkoajatukset ovat äärimmäisen väkivaltaisia.

Hän saattaa kadota kesken keskustelun fantasiaan, jossa

hän tappaa keskustelukumppaninsa...

...tai ainakin pahoinpitelee tämän brutaalisti. 

Hänen on vaikea istua lentokoneen hätäuloskäynnin vieressä, koska hän näkee

itsensä avaamassa sen kesken lennon ja syöksevän kaikki matkustajat kuolemaan. 

Hän pelkää ajatustensa voimaa ja pakenee niitä eristettyyn tilaan, esim. ravintolan vessaan, jossa hän koettaa karkottaa väkivaltaiset ajatuksensa ajattelemalla miellyttäviä asioita, kuten äidin hänelle osoittamaa rakkautta tai miesystävänsä korvia.

Samantapaista tekniikkaa opetetaan Suomessakin

osana dialektista käyttäytymisterapiaa.

Pesukoneella on kirjassa kansikuvasta alkaen moniulotteinen rooli, joka kasvaa kerroksia kirjan edetessä. Monista hienovaraisesti kuvatuista ihmissuhteista Naolle tärkeimmäksi nousee Gregory, pesukoneenkorjausmies. Tämä on äijämäisestä olemuksestaan huolimatta elämää miettinyt mies, jonka ajatukset resonoivat hyvin Naon pohdintojen kanssa.

Naon katoamiset ajatustensa syövereihin ja paluut maan pinnalle on uskottavasti ja vaikuttavasti kuvattu, samoin hänen kamppailunsa niitä vastaan.  Yksi voimavara on buddhismi. Meditoidessaan hän ymmärtää pakkoajatusten katkaisevan yhteyden todelliseen elämään tässä ja nyt.

Hän hyväksyy ajatuksen, että helvetti nousee hänestä itsestään, että hän on oma kiusaajansa, ja tämän hyväksyminen tuo rauhan. Hän oivaltaa, että ihminen ei välttämättä pysty kontrolloimaan ajatuksiaan, mutta että hän voi päättää, kuinka vakavasti niihin suhtautuu. Ajoittaisia takaiskuja toki tulee tämänkin jälkeen, mutta keskimäärin elämä muuttuu seesteisemmäksi ja vähemmän pelottavaksi.

Kaksisataa sivua jumalaisen kaunista vesivärjäystä aiheutti hermovaurion tekijänsä käteen, mikä todennäköisesti selittää kirjan hieman äkkinäisen lopun. Loppupuolella teosta on nimittäin neljä sivua puhdasta proosaa, joka sarjakuvamuotoon muokattuna olisi tuonut kirjaan ainakin 50 sivua lisää maalattavaa. Voi olla ettei lukijakaan olisi enää kestänyt niin suurta määrää kauneutta yhdellä kertaa. Kirjan takakannessa Tank Girlin piirtäjänä tunnettu Jamie Hewlett luonnehtii teosta näin: "Hermann Hesse tapaa Norman Rockwelliin". Vertaus kuvaa hyvin Glyn Dillonin tyyliä, mutta se ei tavoita sitä vahvaa feminiinisyyttä, jonka miespuolinen tekijä on onnistunut kirjaansa puhaltamaan.

Mainittakoon vielä, että pienenä sivujuonteena kirjassa on todenmukaisesti kuvattu aivoverenvuoto, johon siihenkin saadaan persoonallinen näkökulma.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Pääkaupunkiseudun kirjastot

Joku kirkuu metsässä

Ruotsalainen Malin Biller tunnetaan Suomessakin kenties Helsingin Sanomien vihatuimman ja lyhytaikaisimman sarjakuvan, Billerin, tekijänä. En itsekään koskaan lämmennyt tuolle sarjalle, olkoonkin, että törmätessäni siihen myöhemmin alkukielellä Hufvudstadsbladetissa, se onnistui jopa kirvoittamaan huuliltani muutaman hymyn. Jotenkin minusta aina tuntui, että mainitun huumorisarjan taustalla on hirvittävä määrä vihaa, mutta arvelin kyseessä olevan kulttuurimuurin, eli etten vain ymmärrä ruotsalaista huumoria.

Sitten luin Malin Billerin sarjakuvaromaanin muotoon puetun omaelämänkerran Om någon vrålar i skogen, vapaasti suomennettuna Jos joku kirkuu metsässä. En tiedä riittääkö se selittämään Biller-strippien aiheuttaman epämukavuuden tunteen, mutta itsenäisenä teoksena se ainakin on järkyttävä.

Malinin elämä oli onnellista 7-vuotiaaksi asti, jolloin hänen isänsä sai työpaikan Karlstadista ja koko perhe muutti Hammaröhön keskelle metsää. Siitä alkoi kymmenen vuoden helvetti.

Malinin äiti kärsi masennuksesta...

...ja isä oli alkoholisti, joka. käytti Malinia seksuaalisesti hyväkseen.

Malin alkoi nähdä aaveita, minkä päälle uskonnonopettaja onnistui saattamaan Malinin sellaiseen synnintuntoon, että hänen rukoilunsa muuttui pakonomaiseksi. Jatkuva rukoilu pilasi koulunkäynnin ja johti muihinkin ongelmiin. Murrosikä toi muassaan syömishäiriöt, koulukiusaamisen, onnettomat rakkaudet ja lopulta itsemurhayrityksen. Rankka kasvuympäristö toisin sanoen.

On hämmentävää, kuinka avoimesti, ja melkein voisi sanoa sydämellisesti, Malin kuvaa lapsuutensa kauheuksia. Kerronta on sillä tavoin armeliasta, että tasaisin väliajoin joku hupaisa lapsuusmuisto tai oivaltava näkemys naurattaa lukijaa - vaikkapa suomea puhuva finne, siis finni - mutta nauru takertuu kyllä nopeasti kurkkuun. Vihansa ja halveksuntansa Malin säästää ammattiauttajille, niille aikuisille, jotka olisivat voineet hänet pelastaa. Kyytiä saavat lastenpsykologit ja koululääkäri.

Pahimmaksi kidutusmuodoksi nimetään perheterapia.

Sarjakuva on piirretty tunnistettavaan Biller-tyyliin, mutta se on omassa viitekehyksessään strippisarjaa realistisempi. Tietty naivistisuus sopii hienosti kuvaamaan maailmaa lapsen silmin. Malinin isä vaati tytärtään hankkimaan itselleen järkevän, ei-taiteellisen, ammatin.

Albumi kuitenkin osoittaa, että suhteessa isän antamiin lähtökohtiin,

sarjakuvien piirtämisellä oli Malinille kirjaimellisesti hengenpelastava merkitys.

Om någon vrålar i skogen sai ruotsin Sarjakuva-Finlandian, Urhunden-palkinnon, vuoden 2011 parhaasta ruotsalaisesta sarjakuva-albumista.

Saatavuus: Adlibris, Pääkaupunkiseudun kirjastot