Sarjamurhaajan anamneesi

Derf Backderfin teos My Friend Dahmer on lähtökohdiltaan sellainen, että ymmärtää hyvin, miksi piirtäjän on ollut pakko tehdä tämä kirja. Backderf kävi 70-luvulla samaa koulua murrosikäisen Jeff Dahmerin kanssa. Syrjäänvetäytyvä ja hieman erikoinen Dahmer ei tehnyt aluksi Backderfiin minkäänlaista vaikutusta, mutta pian tämän huvittava cp-epileptinen imitaatio veti nuorten miesten tiet yhteen niinkin läheisesti, että Backderf jopa toimi jätkähumoristisen Dahmer Fan Clubin presidenttinä. High Schoolin jälkeen heidän tiensä erosivat. Seuraavan kerran Backderf kuuli entisestä koulukaveristaan uutisissa, joissa kerrottiin Dahmerin asunnosta löytyneen 15 miehen ruumiit, joista osia tämä oli syönyt ja joiden kappaleilla ja äärellä hän oli tyydyttänyt itseään seksuaalisesti.

12-vuotias Jeff Dahmer oli hiljainen ja näkymätön koululainen.

Nuorella Dahmerilla oli erikoinen harrastus. Hän keräsi eläinten raatoja ja sulatti niistä lihat pois kemisti-isänsä hapoilla. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään veistä luiden irrottamiseen ja pian hän jo teurasti raatonsa itse, ensin eläimiä ja lopulta ihmisiä.

Dahmer perkaa kalaa.

Dahmerin nuoruus oli traaginen: Äiti oli henkisesti epävakaa ja useita kertoja psykiatrisen osastohoidon tarpeessa. Hän söi kahtakymmentä eri reseptilääkettä vaipuen silti toistuvasti syvään masennukseen. Kotona hän sai usein epileptistyyppisiä kontrolloimattomia tärinäkohtauksia, joiden aikana hänen koko vartalonsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen.

Dahmerin äiti.

Vanhempien jatkuva riitely antoi taustamusiikin Dahmerin lapsuudelle. Kun vanhemmat erosivat, he taistelivat vain Jeffin pikkuveljestä Davesta, unohtaen lopulta Jeffin yksin asumaan tyhjään taloon.

Koulu oli Dahmerille pakopaikka kotoa. Hän on itse muistellut high school -aikojaan elämänsä parhaiksi vuosiksi. Tuolloin hän alkoi saada kavereita keksittyään persoonallisen tavan häiriköidä: 

Hän imitoi elein ja huudoin cp-vammaista epileptisen kohtauksen kynsissä.

Tämän johdosta hänen ympärilleen perustettiin pieni faniklubi, jonka presidenttinä ja myöhemmin propagandaministerinä toimi sarjakuvan tehnyt Derf Backderf.

Murrosikä toi kuitenkin uusia paineita.

Dahmer ymmärsi olevansa homoseksuaali, mikä oli parasta pitää omana tietonaan pikkukaupungissa 70-luvun Yhdysvalloissa.

Ikäänkuin homoudessa ei olisi ollut tarpeeksi sulattamista,

Dahmer ymmärsi himoitsevansa nimenomaan kuolleita miehiä.

Dahmer yritti turruttaa viettinsä alkoholilla. Hän joi koulussakin – ja paljon. Jokainen opiskelija tiesi hänen juomisestaan, mutta yksikään aikuinen ei – tai ainakaan kukaan ei siihen puuttunut. Pian Dahmer oli täysi alkoholisti, mutta kammottavat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan.

Hän muuttui oudommaksi ja pelottavammaksi ja kohta Dahmer Fan Clubin tapaamisetkin nähtiin parhaaksi järjestää ilman häntä. Pian koulun päätyttyä hän teki ensimmäisen murhansa ja tähän kirja oikeastaan päättyy.

Dahmerin tekemät murhat sekä niihin liittyvät nekrofilia ja kannibalismi ovat tehneet hänestä monien analyysiyritysten kohteen. Hänestä on kirjoitettu kirjoja ja materiaalia löytyy runsaasti myös ympäri internetiä. Backderfin kirja on linjassa näiden tekstien kanssa, mutta se rajaa pois Dahmerin hirmutyöt ja keskittyy kuvaamaan hänen kouluvuosiaan. Kirja kuvaa nuorta miestä ulkoapäin ja pyrkii ymmärtämään miten hänestä tuli se mikä tuli. Piirrostyyli ja kerronta eivät tavoita Dahmerin sisäistä todellisuutta, mutta tämänkin voi nähdä todistavan hänen ja hänen koulutovereidensa välisestä henkisestä etäisyydestä. Erinomaisen hyvin puolestaan tulee selväksi se, millaisessa henkisessä ilmapiirissä Dahmer kasvoi. Backderfin kuvitustyyli tuo mieleen 70-luvun underground-sarjakuvat, mikä luo ajankuvaa jopa tehokkaammin kuin esimerkiksi henkilöiden vaatetus.

Se mikä tekee tästä kirjasta ainutlaatuisen on luonnollisesti Backderfin oma kokemus Dahmerista luokkatoverina. Dahmer erottui erikoisena hahmona, muttei hän kuitenkaan ollut samalla tavoin ”avoimesti hullu” kuin jotkut hänen koulutovereistaan. Mitä lähemmäksi koulun loppuminen tuli, sitä pelottavammalta hän alkoi nuoresta Backderfistä tuntua. Hän oli yksi niistä koulutovereista, joihin kukaan ei halunnut jatkossa olla missään yhteydessä. Backderfin oman trauman voimakkuus jää hieman epäselväksi. Hän kyllä mainitsee ”entä jos” –ajatuksen, mutta jotenkin tulee tunne ettei hän joko halua puhua siitä tai ettei hän ole saanut purettua sitä vielä itsestään, ei edes tämän sarjakuvan myötä.

Sarjakuville epätyypilliseen tapaan kirjan lopussa on laaja kommenttiosio, jossa Backderf käy läpi kohtaus kohtaukselta taustoja, lähteitä ja lähdekritiikkiä. Tässä osiossa hän mm. ampuu alas väitteen siitä, että Dahmeria olisi käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Myönnän itsekin miettineeni tätä mahdollisuutta kirjaa lukiessani, koska se olisi selittänyt montaa asiaa Dahmerin oirehdinnassa.

Se, että Dahmer kuuli ääniä, on sivuutettu sarjakuvassa yhdellä sivulla, eikä äänten sisältöä avata lainkaan. Sarjakuva ei ota kantaa siihen, tekikö Dahmer murhansa psykoottisessa tilassa äänten yllyttämänä. Oikeuden mielestä hänen toimintansa oli liian suunnitelmallista tähän. Psykologit olivat keskenään erimielisiä oliko Dahmer tekohetkellä syyntakeeton vai ei. He olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Dahmer kärsi vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, päihderiippuvuudesta, seksuaalisista käyttäytymis- ja kohdehäiriöistä sekä rajatilapersoonallisuudesta.

Olivat todelliset diagnoosit mitkä hyvänsä, Derf Backderf uskoo vahvasti, ettei Dahmerin tie hirviöksi ollut tähtiin kirjoitettu. Jos vain aikuiset hänen elämässään eivät olisi olleet niin anteeksiantamattoman sokeita tai välinpitämättömiä, olisivat hänen uhrinsa todennäköisesti elossa tänäkin päivänä. Tätä sietää miettiä: My Friend Dahmerissa on paljon samaa kuin aiemmin esitellyssä Swallow Me Wholessa. Molemmissa nimenomaan omat ikätoverit ovat päähenkilöä tehokkaimmin yhteiskuntaan sitova ja vointia parhaiten kannatteleva tekijä.  Swallow Me Wholessa aikuiset yrittivät auttaa, antoivat mahdollisuuksia pärjäämiseen ja järjestivät lääkitystä, mutta silti tauti jatkoi kulkuaan. Outo yhteensattuma sekin, että molemmissa kirjoissa päähenkilö varastaa koulusta säilöttyjä eläimiä.

Tämä sarjakuva jää pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa

Poikaystäväni on psykopaatti

Edellisessä lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä kirjoituksessa tuli pohdittua josko tasa-arvoon kasvatettu skandinaavinen nainen käyttäytyisi eri lailla nyrkin alla kuin ranskalainen sisarensa. Kysymykseen vastaa ruotsalaisen Åsa Grenvallin läpimurtosarjakuva Seitsemäs kerros, joka on omaelämänkerrallinen kertomus psykopaattisen poikaystävän kanssa vietetystä ajanjaksosta.

Nuori Åsa muuttaa pois kotoaan Kalmariin kansanopistoon opiskelemaan. Huonosta itsetunnosta ja yksinäisyydestä kärsinyt nainen löytää kansanopistolta samanhenkisiä ystäviä ja pian myös itselleen poikaystävän, Nilsin. Nils haluaa heidän jättävän menneisyyden taakseen ja aloittavan uuden elämän.

Hyvin nopeasti selviää, että Nils on sairaalloisen mustasukkainen. Mitä tahansa Åsa tekeekään, tulkitsee Nils sen todisteeksi siitä, että hän himoitsee muita miehiä. Nils myös suhtautuu äärimmäisen halveksivasti heidän yhteisiin tuttaviinsa. Åsa ajattelee mustasukkaisuuden olevan merkki Nilsin suunnattomasta rakkaudesta häntä kohtaan.

Se, että Nils ei arvosta muita ihmisiä, vaivaa Åsaa, mutta

saa hänet toisaalta tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi.

Nilsin raivokohtaukset saavat kuitenkin Åsan hämmennyksiin. Hän ei tiedä mitä Nilsin irrationaalisiin syytöksiin pitäisi vastata ja alkaa myötäillä ja pyydellä anteeksi. Pikkuhiljaa hän alkaa luopua omasta persoonastaan tehdäkseen mieliksi Nilsille.

Kaikki oma kuuluu siihen vanhaan, jonka he olivat yhdessä luvanneet jättää taakseen. Niinpä Åsa luopuu vaatteistaan, koruistaan, meikeistään, julisteistaan – lopulta myös päiväkirjoistaan ja ystävistään. Ja koko ajan Nils vain syyttää. Hänen syytöksensä ovat epämääräisiä tyyliin ”sinä tiedät kyllä mitä olet tehnyt”.

Nils muistutta sadan vuoden takaista saarnamiestä, joka lietsoo seurakuntansa synnintuntoa antaen ymmärtää, että Jumala kyllä tietää heidän syntinsä – vaikkeivat he niitä itse tietäisikään.

Nilsin kielenkäyttö on brutaalia huutoa.

Välitunneilla Åsa juoksee nopeasti Nilsin kainaloon, ettei tämä vain näkisi hänen puhuvan kenenkään kanssa ja suuttuisi. Hän tapittaa koko ajan Nilsin silmiin, ettei tämä kuvittelisi hänen katselevan jotain toista.

Opiskelutoverit tulkitsevat pelokkaan läheisyyden merkiksi suuresta rakkaudesta.

Nilsin raivokohtaukset muuttuvat kerta kerralta voimakkaammiksi ja hänen suhtautumisensa Åsaan yhä halveksivammaksi. Lopulta suhteeseen astuu väkivalta.

Elämää psykopaatin kanssa.

Åsa tietää entuudestaan, että jos mies lyö, on heti lähdettävä suhteesta. Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun on katkonut kaikki muut ihmissuhteet ja päähän on iskostunut syyllisyys siitä, että on itse aiheuttanut kaiken. Entä jos hän epäonnistuisi ja joutuisi palaamaan Nilsin luo – millainen rangaistus siitä seuraisikaan.

Pahoinpitely, vahtiminen ja syyttely saavat jatkua, kunnes yksi liikkuvassa autossa tapahtunut erityisen puistattava pahoinpitely herättää Åsan horroksesta ja saa hänet jättämään Nilsin. Syyllisyys painaa tästäkin päätöksestä, mutta onnekseen hän kertoo tapahtuneesta muille ihmisille, jotka saattavat hänet viranomaisten puheille. Omakuvan palauttaminen on pitkä prosessi, eikä se suju ilman takaiskuja. Åsa ei vielä kirjan tekemisen aikoihinkaan ole päässyt kokonaan peloistaan eroon.

Kansa ja oikeuspsykiatria kutsuvat Nilsin kaltaista ihmistä psykopaatiksi. ”Siviilipsykiatrian” käyttämä diagnoosi on epäsosiaalinen persoonallisuus. DSM-IV-ohjeistuksen perusteella Nils täyttää sekä epäsosiaalisen persoonallisuuden että narsistisen persoonallisuuden diagnostiset kriteerit.

Teosta lukiessa ihmettelee paitsi Nilsin käytöstä myös sitä miksi Åsa ei lähde suhteesta.

Piirtäjä lukee lukijan ajatukset.

Jos vertaan Åsan tarinaa niihin muutamaan psykopaatin puolisoon, joita olen hoitanut, on Åsalla onnea sikäli, ettei heillä ole yhteistä lasta eikä Åsa ole ollut miehestään taloudellisesti riippuvainen. Ihmisten sitoutuminen omaan parisuhteeseensa vaikuttaa olevan sillä tavoin epätasapainossa, että osa ihmisistä lähtee suhteesta heti ensimmäisen tylsän hetken tullen, mutta toiset eivät ymmärrä poistua vaikka silitysraudalla hakattaisiin.

Alistuminen kumppanin mielivaltaan ei ole vain naisten ongelma. Olen hoitanut myös raamikasta töissä käyvää miestä, jonka työtön avovaimo pahoinpiteli häntä kaikin mahdollisin apuvälinein miehen omassa kodissa.

Rakkaus ei ole sairaus eikä läheisriippuvuudelle ole virallisia kriteerejä, mutta jotain tälle kyvyttömyydelle ajatella omaa parastaan pitäisi pystyä tekemään. Oirekuvalle tyypillisesti Åsakin miettii itsemurhaa ratkaisuna ennen kuin päätyy eroon.

Joidenkin matka päättyy tähän.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa sekä kirjastot kautta maan.

Lähisuhdeväkivaltaa

Puolisoon kohdistuva väkivalta ei ole sarjakuvalle mikään vieras aihe. Päinvastoin, miestään hakkaava vaimo on ollut sarjakuvahuumorin peruspilareita viime vuosisadan alusta lähtien.

Vihtori ja Klaara kanonisoi vaimon harjoittaman perheväkivallan hauskaksi.

Lätsä repi huumoria vaimon hakkaamisesta.

2000-luvulla vaimoaan hakkaavalle miehelle on vaikea nauraa. Miehen harjoittamaa parisuhdeväkivaltaa käsitellään tämän päivän sarjakuvissa vakavaan sävyyn - joskus latteuteen asti. Vuonna 2009 Ranskassa julkaistiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa Amnesty Internationalin nimissä vastustava sarjakuva-albumi, En chemin elle rencontre..., jossa esiintyy useita nimekkäitäkin sarjakuvantekijöitä. Monille heistä kyseessä on ollut tilaustyö enemmän kuin omasta luomisen tarpeesta noussut teos. Tämä näkyy kaavamaisina ratkaisuina, joista yleisin on nainen passiivisena uhrina.

Nainen mykkänä passiivisena uhrina, odottamassa

että sarjakuvapiirtäjät hänet pelastavat?

Toinen on mies hirviönä. Miehen ajatusmaailmaa ei selitetä, kaikkihan tietävät millaisia miehet ovat.

Mies yksiulotteisena ja yksiselitteisenä hirviönä.

Joskus miespuoliset piirtäjät paljastavat itsestään enemmän kuin huomaavatkaan.

Tässäkään yhteydessä ei osa piirtäjistä voi olla seksualisoimatta naista.

Aihetta käsitellään myös pilakuvan keinoin vaihtelevalla menestyksellä. Niitä lukiessa alkaa miettiä samaa kuin Years of the Elephantin kohdalla, eli kuinka vakaviin aiheisiin pilapiirrosmainen tyyli lopultakaan venyy. Jossain näiden teosten huitteilla se raja selkeästi menee.

Leikitään taas huomenna kotia!

Haloo, mikä vuosituhat tänään on?

Teemoitetussa tilausalbumissa on selkeitä ongelmia. Se julistaa etukäteen hyväksyttyä totuutta eikä paria poikkeusta lukuunottamatta tarjoa yllätyksiä. Hetken jo ajattelee aiheen olevan liian vaikea sarjakuvalle, kunnes poimii käsiinsä samana vuonna samassa maassa julkaistun albumin nimeltä Järjen veit.

Järjen veit on ranskalaisen Sylvain Ricardin käsikirjoittama ja Jamesin piirtämä

sarjakuva avioliitosta, joka romanttisen alun jälkeen muuttuu painajaiseksi.

Kirjan alussa tuore aviopari kertoo sohvalla istuen lukijalle, kuin parisuhdeterapeutille tai dokumentin tekijälle, näkemyksiään suhteen laadusta. Tämä erikoinen kerronnallinen ratkaisu katkaisee tarinan monta kertaa kirjan mittaan, tuoden siihen samalla jossain määrin dokumentaarisen tunnun. Selviää, että nainen on avioliiton myötä keskeyttänyt opintonsa ja jäänyt hoitamaan kotia miehen keskittyessä hyväpalkkaiseen työhönsä.

 Tästä seurannut taloudellinen riippuvuus on yksi, vaikkei

tärkein tekijä sille, että liitto jatkuu lyönneistä huolimatta.

Ensimmäinen isku tulee yllättäen kesken yhdentekevän pikkuriidan. Huippu-urheilijan tavoin työpäiviinsä valmistautuva mies lyö häntä soimanneen vaimonsa lattiaan kesken aamiaisen ja lähtee muina miehinä töihin.

Toisten naisten suhtautuminen naisen tilanteeseen vaihtelee.

Ulkopuoliset eivät puutu tilanteeseen.

Ikätoveri tuomitsee hakkaamisen, mutta

ymmärtää, että sellaista voi tapahtua.

Naisen äiti tietää kaikkien miesten olevan väkivaltaisia

hormonien takia ja arvelee miehellä olevan paineita töissä.

Äiti ohjaa tytärtään parisuhteen hoidossa.

Parin seksielämä on kuitenkin ehtinyt jo muuttua valtataisteluksi.

Tässä kirjassa on todennäköisesti järkyttävin raiskauskuvaus johon olen missään sarjakuvassa törmännyt, eikä se johdu graafisesta toteutuksesta. Lukija järkyttyy ensimmäisen kerran kokiessaan raiskatun naisen pelon ja kivun, ja toisen kerran tajutessaan, ettei mies edes ymmärrä raiskausta tapahtuneen.

Nainen muuttuu. Hänestä tulee sulkeutunut ja kovettunut. Hän peittää mustat silmänsä aurinkolasein ja alkaa kulkea hartiat jännittyneinä. Kaiken aikaa hän vakuuttaa itselleen ja muille, että mies rakastaa häntä ja hän miestään.

Kirja olisi varmasti helpompi lukukokemus, jos mies olisi vain yksinkertaisesti paha. Tarinan on kuitenkin rakennettu siten, että sekä miehen että naisen näkökulmia ymmärtää ja että miestäkin kohtaan tuntee myötätuntoa. Miehen henkiset rakenteet kestävät lähestulkoon muuttumattomina kirjan loppuun, mutta naisen vajoamista on kaamea katsella.

Piirroshahmoilla on eläinten kasvot.

Jamesin piirtämät hahmot näyttävät Lewis Trondheimin suunnittelemilta, mutta paria astetta realistisemmin toteutetuilta. Eläinhahmojen käyttö tekee hahmoista helpommin yleistettäviä.

Suomessa kirja on myynnissä tavallisena sarjakuvateoksena muitten joukossa. Sääli sitä, joka poimii sen mukaansa luullen nauttivansa iloisesta faabelista. Teos on kyllä erinomainen, sikäli suotakoon se myös sarjakuvaharrastajille, mutta itse näkisin sen kuuluvan muun perheväkivaltakirjallisuuden hyllyyn tai ammattikäyttöön, jolloin se todennäköisesti tavoittaisi kohderyhmänsä paremmin. Mielelläni kuulisin, mitä esimerkiksi Lyömätön linja -työntekijät ja -asiakkaat tästä ajattelevat.

Turvakotien suhteen olisin suosituksissani varovaisempi. Kirjan nainen on lojaali miestään kohtaan loppuun asti, mikä ei välttämättä tue samassa tilanteessa olevan perheväkivallan uhrin valintoja parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, ettei ranskalaisen kodinhengettären ja suomalaisten työssä käyvien naisten tavassa reagoida väkivaltaan ole paljoakaan yhteistä. Vasta toisella lukemisella tunnistin tutun logiikan. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut uhrin puolustelevan hakkaajan käytöstä milloin vaikealla elämäntilanteella, milloin sairaudella tai jopa uhrin omalla käytöksellä? Liian monta!

Järjen veit -sarjakuvan väkivalta-analyysi uppoaa suomalaiseenkin perhekulttuuriin kuin nyrkki silmään.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, CDON, Kulku-Katin poika, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa sekä kirjastot ympäri Suomen.

Polyyppeja nenässä

Lewis Trondheim tunnetaan Suomessakin mm. Jussi Jänis -sarjakuvistaan. Les petits riens (englanniksi Little Nothings) on hänen omaelämänkerrallinen arjen pikku mitättömyyksiä kronikoiva sarjakuvansa, jota on julkaistu maailmalla jo kuuden kokoelman verran. Suomessa sarjaa on julkaistu pieninä paloina Viivi ja Wagner -lehdessä nimellä Pikkujuttuja. Tämän kirjoitelman aiheena on sarjan neljännen kokoelman, Mon ombre au loin (engl. My Shadow in the Distance), pieni sivujuonne piirtäjän nenään ilmestyneistä polyypeista.

Lewis on lomalla Prahassa, kun hän huomaa

oikean silmänsä muurautuneen umpeen.

Sattumalta hänen paikallisen kontaktihenkilönsä isä on johtajatason lääkäri, joten Lewis pääsee tyttären saattamana ja tulkkaamana paikallisen sairaalan tutkimuksiin.

Lääkärissä ulkomailla.

Kyseessä on sinuiitti eli nenän sivuontelotulehdus, jonka aiheuttajaksi todetaan molempiin sieraimiin ja poskionteloihin pesiytyneet polyypit. Niiden poistaminen ei olisi välttämätöntä, ellei - kuten kaikki Pikkujuttuja lukeneet tietävät - Lewis viettäisi niin paljon aikaa lentokoneissa ympäri maailmaa matkustellen.

Koska vaiva ei ole akuutti, tehdään leikkaus

myöhemmin potilaan kotimaassa Ranskassa.

Lewis on bakteerikammoinen ja muutenkin kevyeen panikointiin taipuvainen. Sarjan huumori kuvaakin usein sitä, miten Lewis yrittää pitää paniikkituntemuksiaan aisoissa.

Leikkaus sujuu joka tapauksessa hyvin ja toipumistakin seurataan muutaman sivun verran.

Lewis on seuraa tarkkaan nenästä tulevien verimöykkyjen määrää ja kokoa.

Toivuttuaan, keskellä aivastelevia ihmisiä, Lewis muistelee kaiholla polyyppien tarjoamaa mekaanista bakteerisuodatusta.

Saatavuus: Englanniksi Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Pääkaupunkiseudun kirjastot
Ranskaksi Amazon

Sarjakuvasankari diagnostiikan apuna

Little Orphan Annie on Yhdysvalloissa erittäin tunnettu sanomalehtisarjakuva, joka ilmestyi vuosina 1924-2010. Se kertoo neuvokkaan nuoren orpotytön seikkailuista aikuisten kovassa maailmassa. Annieen on viitattu usein haettaessa esimerkkiä sille, että sarjakuvasankarit eivät vanhene. Hän pysytteli koko 76-vuotisen uransa ajan 11-vuotiaana. Visuaalisesti Annielle ja sarjan muille hahmoille on leimallista se, ettei kenelläkään ole iiristä tai pupillia. Silmät ovat tyhjät kuin teevadit.

Papillaarinen syöpä on Suomessa tavallisin kilpirauhassyövän muoto. Se on yleisin nuorilla ihmisillä, erityisesti naisilla. Papillaarinen kilpirauhassyöpä kehittyy kilpirauhassoluista ja käyttäytyy suhteellisen hyvänlaatuisesti ja kasvaa hitaasti. Se löydetään joskus piilevässä mikroskooppisessa muodossa muista syistä tapahtuneen kilpirauhasleikkaustoimenpiteen yhteydessä. Ennuste on hyvä, yli 97 %:a potilaista on elossa kymmenen vuoden kuluttua taudin toteamisesta.

Vasemmalla mikroskooppikuva solun tumasta, jossa tumajyvänen

erottuu tummempana alueena. Oikealla tyypillinen sarjakuvasilmä.

Papillaarisen kilpirauhassyövän tumajyväsissä on hyvin vähän kromatiinia,

minkä vuoksi näytettä mikroskoopilla tutkittaessa tumat näyttävät ”tyhjiltä”.

Amerikassa tämä diagnostisesti merkittävä ilmiö tunnetaan nimellä ”Orphan Annie Eye” ja kasvain nimellä ”Little Orphan Annie tumor”. Patologi Ed Friedlander kehitti tästä muistisäännön opiskelijoilleen. Aivan kuten esikuvansa pikku Annie, papillaarinen kilpirauhassyöpä:

- ei kasva vuosien saatossa kokoa juuri lainkaan
- esiintyy pääasiassa nuorilla naisilla
- käyttäytyy yleensä kiltisti ja tappaa harvoin ketään
- sen ”silmät” eli solun tumat ovat tyhjät, koska sen ”iirikset” eli tumajyväset eivät kromatiinin puutoksen vuoksi näy mikroskooppikuvissa.