Pieniä voittoja

Angoulêmen sarjakuvafestivaalien pääpalkinnon vuonna 2004 voittanutta Le combat ordinairea on ylistetty laajasti. Pysyvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt sarjan nimi, tarkemmin sanoen sen suomennos Pieniä voittoja, joka kiteyttää osuvasti masennuksesta ja ahdistuksesta toipuvan ihmisen matkan takaisin arkeen. Sarjakuvan on piirtänyt ja kirjoittanut ranskalainen Manu Larcenet.

Neljän albumin mittainen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö Marco lopettaa kahdeksan vuotta kestäneen terapiansa.

Terapia auttoi vähentämään välttämiskäyttäytymistä.

Marco on myös päättänyt lopettaa työnsä sotakuvaajana ja muuttaa maalle miettimään mihin elämässään ryhtyisi.  Tähän elämänsä risteyskohtaan hän asettuisi mielellään pysyvästi, mutta isän Alzheimerin tauti, vanhassa myllyssä asustava naapuri Gilbert sekä tyttöystävä Émilie repivät häntä pois omalta mukavuusalueeltaan.

Ennen isäksi ryhtymistä Marcon on kuitenkin selvitettävä itsemurhan tehneen isänsä arvoitus. Kuvatessaan isänsä työtovereita, telakalla työskentelevää ”kärsimyksen veljeskuntaa”, valokuvanäyttelyä varten, löytyy polte valokuvaamiseen uudestaan ja sen myötä hän alkaa päästä myös siviilielämässään eteenpäin.

Kerronnallisesti kirjassa käytetään kahta tekniikkaa; on ”perinteinen ranskalais-belgialainen sarjakuvatyyli” pottunokkineen ja vitseineen sekä niiden väliin harvakseen sirotellut seepiasävyiset, realistisemmin piirretyt, vakavat pohdinnat.

Kontrasti näiden välillä on todella suuri, suomalaisversiossa ehkä senkin takia, että kääntäjä Heikki Kaukorannan kieli on tuttu niin monesta vähemmän vakavasta sarjakuvasta, mm. Lucky Lukesta ja Piko & Fantasiosta. Loppua kohden karrikoidumman ilmaisun karnevalistisuus vähenee, aiheet aikuistuvat eikä tyylien ristiriitaa juuri huomaa.

Se, mikä nostaa albumisarjan tähän blogiin ovat Marcon ahdistuskohtaukset ja kuvaukset psykoterapiasta.

Ahdistuskohtaus perinteiseen sarjakuvatyyliin.

Sama realistisemmalla tyylillä ja analyyttisemmin.

Psykoanalyysi kuvattu perinteisen sterotypian mukaan.

Realistisempi tyylilaji tuo mukaan syvyyttä.

Albumisarjalla on ansionsa ja se on ilman muuta lukemisen arvoinen, mutta en voi täydestä sydämestä allekirjoittaa sen saamaa suitsutusta. Ollakseen mestariteos Pieniä voittoja on liian hajanainen. Se jättää jälkimaun johonkin oletettuun aikuissarjakuvan markkinarakoon räätälöidystä täsmätuotteesta, mutta jonka yläikäraja kuitenkin jää jonnekin kolmen-neljänkymmenen vuoden huitteille. Paikoitellen se onnistuu olemaan hyvinkin syvällinen, mutta pääsääntöisesti se vastaa omien teemojensa huutoon kovin kangistunein kaavoin.

Minulla ei lähtökohtaisesti ole ongelmaa yksinkertaisen piirrostyylin kanssa, mutta kun Larcenetilla on tapana vilautella suuria piirtäjän lahjojaan, sitä alkaa toivoa, että hän jaksaisi haastaa itsensä piirtäjänä koko sarjakuvan mitassa. Turhasta huumorista riisuttuna ja realistisemmalla tyylillä toteutettuna Pieniä voittoja olisi voinut kasvaa todella suureksi.

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Turun sarjakuvakauppa, kirjastot ympäri maan

Antropologin tyyneydellä

Itsesuojeluvaisto vai mikä lie, mutta viivytin pitkään Henrik Bromanderin sarjakuvanovellikokoelman Tidigt på morgonen aloittamista. Avaustarinassa näytti olevan ainesta tähän blogiin, mutta kirjaan tartuttuani selvisi nopeasti, että koko teos on alusta loppuun täynnä erilaisia elämänhäiriöitä. Jokaisen novellin luettuaan on huojentunut siitä, että piina lopultakin loppui, mutta samalla odottaa kauhulla mitä seuraava tarina tuo tullessaan. Karkeasta piirrostyylistä ja lakonisesta kerronnastaan huolimatta erittäin vaikuttava teos siis.

Kirjan avaa tarina Niklaksesta, jolla näyttäisi olevan Aspergerin oireyhtymä. Padot, kanaalit ja muut vesirakenteet ovat hänen intohimonsa. Hän tietää niistä kaiken ja on rakentanut oman kanaalisysteeminsä läheiseen metsään. Niklaksen kiinnostusten kapea-alaisuus, jäykät rutiinit ja sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteet uhkaavat muuttaa hänen turvallisen elämänsä suunnan. Realistisen toteava, ei mikään Sademies-tarina.

Kakkostarinassa tavataan vaimonsa Kristinin traagisesti Estonia-onnettomuudessa menettänyt mies. Kun ei ole ruumista, jota haudata, ei mies pääse surutyössään eteenpäin. Hän pettyy Ruotsin valtioon, joka ei saa vainajia nostettua ja jättäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle. Patologisessa surussaan hän päättää lopulta itse nostaa Kristinin ruumiin, seitsemän vuotta onnettomuuden jälkeen.

Tapaamme myös naisen, jonka äiti sairastaa nk. välillistä Münchhausenin oireyhtymää (Münchhausen syndrome by proxy). Oireyhtymä määritellään siten, että holhoavassa asemassa oleva väittää holhokkinsa olevan sairas tai oireilevainen, tai vastaavasti aiheuttaa tälle vammoja itse. Sarjakuvan naisen ollessa pieni hänen äitinsä kidutti häntä mm. syöttämällä lääkkeitä ja työntämällä nuppineuloja tyttärensä käsivarsiin, vain jotta saisi syyn käydä lääkärissä. Näin äiti yritti saada huomiota muilta asettumalla "kärsivän vanhemman” osaan.

Sydäntä särkevä on myös tarina pariskunnasta, joka yrittää tehdä syöpään sairastuneen poikansa loppuelämästä mukavan toteuttamalla kaikki tämän toiveet. Loppukevennystäkään on turha odottaa - kirjan päättää sukellus insestiin syyllistyneen isän pään sisään. Näiden tarinoiden rinnalla kertomus irakilaisista vastarintamiehistä taistelemassa amerikkalaisia vastaan vaikuttaa suorastaan koomiselta. 

Dokumentinomaista kertomusta ranskalaisesta antropologista Bernard Padanésta voidaan pitää avainkertomuksena kirjan ymmärtämiseen. Samalla tavoin kuin tarinan Padané matkustaa Amazonin viidakkoon ja pyrki ymmärtämään täysin länsimaisesta arvojärjestelmästä poikkeavaa kulttuuria, tuntuu myös Bromander kertovan antropologin tyyneydellä ja ilman arvotusta valitsemiensa yksilöiden tarinat. Ei kuitenkaan täysin vailla myötätuntoa. Siitä lukijan myötäkärsimys. Ajatuksia herättävä kirja.

Saatavuus: Loppuunmyyty. Pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy.