Psykiatrinen hoitaja masentuu

Darryl Cunninghamin novellisarjakuvakokoelma Psychiatric Tales erottuu useimmista muista tällä palstalla arvostelluista sarjakuvista sillä, että sen tekijällä on kokemusta hoitotyöstä. Kohderyhmä vaikuttaisi olevan maallikot, sillä Darrylin hoitajaunivormuinen hahmo käyttää paljon aikaa selittääkseen ymmärrettävästi hoitotyön käytänteitä sekä sairauksien syitä ja ilmenemismuotoja. Toisaalta juuri tästä syntyy kirjan tyyli, joka ei voi olla viehättämättä alan ammattilaistakaan.

  

Selkeän riisuttu mustavalkoinen piirrosjälki tukee sympaattista vaikutelmaa.

 Darryl kertoo kokemuksiaan mm. dementoituneiden, itseään viiltelevien sekä skitsofreniaa sairastavien potilaiden parissa. Tarinoissa on ajoittain myös tarkkanäköistä kritiikkiä hoitotyön todellisuutta kohtaan. Darrylin asenne on potilaita arvostava ja kirjan perusvire vakavista aihevalinnoista huolimatta positiivinen.

Oikein vakavien asioiden äärellä ei hänkään näe valoa,

mutta ote pysyy silloinkin inhimillisenä ja pohdiskelevana.

Kirjaan tulee sen viimeisessä kappaleessa uusi kerros omakohtaisuutta, kun saamme tietää Darrylin joutuneen jättämään mielenterveyshoitajan opintonsa kesken sairastuttuaan itse vakavaan masennukseen. Vaikka hänellä oli takanaan useita vuosia kouluttamattomana hoitoapulaisena psykiatrisella osastolla, ei kokemus riittänyt kantamaan herkkää miestä läpi vaativien opintojen.

Valmistumisen sijaan hän päätyi korkeiden rakennusten

katoille haaveilemaan kaiken lopettamisesta.

Lääkitys ja positiivinen palaute nettiin laitetuista vanhoista sarjakuvista nostivat pikku hiljaa Darrylin takaisin pinnalle. Hän työskentelee nykyään sarjakuvapiirtäjänä, kuvanveistäjänä ja valokuvaajana.

Kirja on itsessään suuri voimannäyte tai työvoitto, sillä masennuskausi ja itsetuhoiset ajatukset olivat pahimmillaan sen tekoaikaan. Tätä ei ilman tekijän omaa selvennystä olisi lukija huomannut, sillä tarinankerronta säilyttää ilmavuutensa tasaisesti läpi koko teoksen.