Sarjakuva kertoo mainosmies Apista, joka vaipuu juopottelun
ja unettomuuden seurauksena uskonnolliseen psykoosiin.
Kirjan alun kuvaus psykoottisen ihmisen käyttäytymisestä on harhaisessa johdonmukaisuudessaan havainnollinen. Api päätyy sairaalahoitoon ja loppuosa kirjasta vietetään psykoottisen mielen syövereissä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pikkutarkkaa vaihtoehtoteologisen maailmanselityksen esittelyä. Apin vuolauden ja vauhdin perusteella diagnoosi voisi olla F30.20; Mania, johon liittyy mielialan mukaisia psykoottisia oireita. Tyylilajiksi on valittu huumori, joka ei allekirjoittaneeseen oikein iske, mutta se saattaa purra hyvinkin taivas-helvetti-mytologian yksityiskohtia syvemmin tunteviin lukijoihin.
Vierailut todellisuuteen ovat lyhyitä kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa. Näillä ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta Apin maailmaan ja tapaamiset vaikuttaisivat olevan Jumalaa sisällään kantavan potilaan kannalta täysin yhdentekeviä. Paria hauskaa detaljia lukuun ottamatta ne ovat sitä myös lukijan kannalta, koska hoitohenkilökunta ei missään vaiheessa nouse haastamaan potilaan suvereenin ylivoimaista psykoottista maailmaa. Tämä ylivoimaisuus onkin kirjan suurin dramaturginen ongelma.
Viimeisen Testamentin uskonnollis-deliriööttinen maailma ei nouse eikä laske, vaan saarnaa läpi albumin samalla monotonisella äänellä. Uskottavan antagonistin virkaa ei täytä kukaan saatanallisista joukoista (ainakaan trilogian ensimmäisessä osassa) eikä myöskään sairaalan henkilökunta. Kaikkivoipaisen Apin kohtaloa ei jännitä. Yhteenkään hahmoon ei synny kiintymyssuhdetta. Tulee tunne, että tekijät hakevat oikeutusta kerran eletyille harhoille ja haluavat julistaa niiden nerokkuutta. Tämä on inhimillisesti katsoen ymmärrettävä pyrkimys, sillä näin kirjoittajan oma sairaalajakso saisi tarkoituksen. Omakohtaisissa sairauskertomuksissa, kuten tässäkin, on toisinaan ongelmana se, että aiheeseen ei saada etäisyyttä. Terapeuttinen hyöty ei tietenkään vaadi - ja saattaa siitä jopa kärsiä - että tekijä alkaa miettiä tarinaa lukijan ehdoilla. Terapeuttisena prosessina kirjan tekeminen on varmasti ollut hyvä kokemus. Kun julkaisukynnys on ylittynyt, vieläpä ison kustantajan toimesta, joutuu teosta kuitenkin arvostelemaan lukijan näkökulmasta. . Olen sillä tavoin rajoittunut, että uskonnossa piehtarointi ei riitä pitämään mielenkiintoani yllä, jos tarina ei vedä.
Uskonnollinen psykoosi on hoitohenkilökunnalle aina hieman ongelmallinen, koska rajaa terveen ja sairaan uskonnollisuuden välille on vaikea tarkasti vetää. Jos hoitaja ei halua riistää potilaalta oikeutta uskoa Jumalaan, joutuu tavallaan sallimaan potilaalle koko taivaallisen sotajoukon siinä mukana. Jos Apia vertaa Ville Rannan niin ikään uskonnollista pohdintaa sisältävään ei-psykoottiseen Paratiisisarja –sarjakuvaan, vastaus voisi olla, että terve uskonnollisuus pohtii elävässä elämässä vastaan tulevia moraalikysymyksiä, kun taas uskonnollinen psykoosi on koteloitunut itseensä, tuijottaa vain omaan napaansa ja kadottaa yhteyden reaalimaailmaan.
Jussi Hukkasen Kuvitustyyli vaihtelee komeista yksittäisistä
ruuduista huiskaisten tehtyihin karikatyyreihin.
Graafisesti minua häiritsee se, että hennot viivat hukkuvat vahvojen värien alle. Teos olisi todennäköisesti toiminut paremmin mustavalkoisena. Teos on trilogian ensimmäinen osa, joten niin ulkoasun kuin tarinankerronnan hiomiseen on vielä tilaa.
Suositellaan niille jotka haluavat nähdä viihdyttäväksi muokatun uskonnollisen, todennäköisesti maanisen, psykoosin sisään. Voi toimia vertaistukena vastaavasta kokemuksesta selvinneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti