Vatsavaivoja

Jeffrey Brownin Funny Misshapen Body – a Memoir on yksi monista nykysarjakuvalle ominaisista nuorehkon ihmisen muistelmista. Teos on kolmesataa sivua pitkä sarjakuvanovellikokoelma taiteellisesti ajelehtivan nuoren miehen tiestä sarjakuvapiirtäjäksi. Tämän blogin kannalta kiinnostavan siitä tekee novelli nimeltä Semicolon (sanaleikki – tarkoittaa puolipistettä, mutta tässä kaksoismerkityksessä puolikas tai vajaa paksusuoli.)

Jeffrey kuvaa tarkasti kuinka hän high school -ikäisenä alkaa kärsiä kiusallisista vatsaoireista – vaikeasti hallittavaa ripulointia, ilmavaivoja ja ummetusta. Eräänä yönä vatsakivut äityvät niin koviksi, että hänen on lähdettävä päivystykseen.

Odottavan aika on Yhdysvalloissa yhtä pitkä kuin Suomessakin.

Tarkasti muistoihin ikuistunut paksusuolen tähystys kuvataan potilasnäkökulmasta, samoin nenämahaletkun ja i.v.-kanyylin laitto. Diagnoosiksi tulee Crohnin tauti, joka määritellään kattavasti kolmessa puhekuplassa.

Tautia yritetään ensin hoitaa lääkkein, mutta kipulääke väsyttää

ja kortisonilla on runsaasti sivuvaikutuksia - hyviä ja huonoja.

Tyydyttävää lääketasapainoa ei löydy, joten lopulta päädytään leikkauspöydälle suolta lyhentämään. Operaatiosta piirtäjällä ei luonnollisestikaan ole muistikuvia, mutta kuntoutumisprosessin kuvaus on saanut hyvin tilaa. Viisitoista vuotta myöhemmin piirtäjä toteaa leikkauksen olleen hyvä ratkaisu. Vaikka Jeffreyllä on ehtinyt olla sappikiviä ja useampi vatsahaava mainitun leikkauksen jälkeen, ei suoliston tulehdustila ole uusiutunut.

Jeffrey Brownin tarinankerronta on rehellistä ja sympaattista. Nuoruuden toilailuja muistellaan hyväntahtoisen etäisyyden päästä. Semicolonissa kerronta kuitenkin töksähtelee. Tarinassa ei ole suuria nousuja tai laskuja. Verrattuna kirjaan kokonaisuutena Semicolon on tarinana hieman hengetön. Johtuisiko siitä, että kaikissa muissa tarinoissa hän on oman elämänsä subjekti, mutta että sairaalaympäristössä hän muuttuu tekojen kohteeksi. Se ei olisi ihme. Omassa työssäni hoitajana joskus oikein hämmästyn huomatessani, että potilaalla on aktiivinen toinen elämä sairaalan ulkopuolella.

Crohnin tauti on ilmenemismuodoiltaan sellainen, että sitä on vaikea kuvitella jonkun supersankarin (paitsi ehkä Peräsmiehen, joka voisi toimia hyvinkin valistussarjakuvassa) tai tunteisiin vetoavan sanomalehtisarjakuvan päähenkilön kohtaloksi. Siksi on hyvä, että edes indie-sarjakuva pienellä levikillään tekee tautia tunnetuksi. Jeffrey tavoittelee piirrostyylillään samaa suoruutta kuin koki omissa lapsuuden piirroksissaan olevan. Hän piirtää sivut suoraan tussilla ilman luonnostelua.

Kansikuvissa ja otsikkovinjeteissä toisaalta näkyy, että viitsiessään tämä taidekouluja käynyt mies osaa tehdä kaunista jälkeä. Kymmenen sivun päivävauhti ja huolellinen piirtäminen ovat kuitenkin vaikeat yhdistää.

Potilasnäkökulma nousee tässäkin teoksessa hyvin esiin. Hoidon aiheuttamat ikävät tuntemukset kerrotaan tarkasti, inhimillisesti ja humoristisesti. Tämän uskaltaisi antaa luettavaksi jopa potilaalle, joka on vasta saanut diagnoosin, eikä tiedä mitä hoidolta odottaa.